Lima - Arequipa

Perun ajat ovat nyt ohitse ja tällä hetkellä majaillaan La Pazissa, hektisessä ja kummallisessa Bolivian hallinnollisessa pääkaupungissa (oikeusistuin sijaitsee Sucressa, joka on Bolivian virallinen pääkaupunki). Jani jäi matkasta Peruun, eli matkajoukkomme on supistunut kahteen. Mutta jotta tämä blogi palvelisi orjallisesti matkasuunnitelmaamme, täytyy yhteenvedota vielä lähes kuukausi matkaamista ennen tähän pisteeseen päätymistä...

Eli. Huarazista jatkoimme suomalaisittain-huvittavan-kuuloisten kaupunkien sarjaa Limaan. Teimme siellä vain työpäivän mittaisen pysähdyksen, mutta olimme sitäkin tehokkaampia verrattuna keskimääräiseen aktiviteettitasoomme. Pitkään reissatessa laiskistuu, ja useimmiten päiväsuunnitelmat ovat löyhiä, sikälimikäli niitä on ollenkaan. Limassa kuitenkin ahdoimme kahdeksaan tuntiin kaksi kaupunginosaa, verkkaisen aamupäiväkävelyn rantabulevardilla, yhden museon, lähes tunnin mittaisen paikallisbussimatkan kaupungin sisällä ja lisäksi ehdimme hengailla Starbucksissa läskikahvien kera, ravinnoida ja metsästää bussiliput (pääkaupungissakaan ei tunneta käsitettä "bussiasema").

Limaa.

Lima yllätti siisteydellään ja eurooppalaisuudellaan (historialla on ollut osuutta asiaan), ja olisi kaupungissa voinut viettää aikaa muutaman päivän enemmänkin. No, kaikkea ei voi saada, ja illalla matka jatkui jo yöbussilla (16h) kohti Arequipaa.

Arequipassa päätimme kokeilla millainen on "party hostel", smurffibileiden jälkeen totesimme, ettei ole meidän juttu. Seuraavana päivänä vaihdoimme hostellia ja vierailimme Santa Catalinan luostarissa. Luostari on kuin pieni muurein ympäröity kylä aivan kaupungin keskustassa. Siellä asuu edelleenkin kolmisenkymmentä nunnaa, mutta pääasiallisen populaation muodostavat turistit. Yleisesti emme ole vierailleet juuri uskonnollisissa komplekseissa, mutta luostarin alue oli kaunis ja tunnelmallinen - kannatti.

Luostarissa oli hiljaista...

... ja värikästä.

Yksi Arequipan lähistön suosituista turistikohteista on Colca-kanjoni, maailman syvin moinen. Ajallisista syistä päädyimme tekemään sinne vain päiväretken = paljon minibussissa istumista ja taktiset pysähdykset näköalapaikoilla... Itse kanjoni oli kaiken huipuksi pilvien peitossa, mutta näimme sentään pari kondorikotkaa. Ja tutustuimme kahteen hauskaan brasilialaistyttöön, mikä oli ehkä retken paras anti.

Maailman syvin kanjoni, kuten kuvasta näkyy.

Illalla yöbussilla matka jatkui kohti inkojen maailman napaa Cuzcoa, joka ansaitsee ihan oman kirjoituksensa.

Kauneuden takia kannattaa kärsiä

Huaraz on suomalaiseen korvaan huvittava nimi. Päädyttiin jatkamaan matkaa sinne Huanchacosta vähän vahingossa, kun matkaoppaasta luettiin siellä olevan kaunis Huascaranin luonnonpuisto, ja lähistöllä tavataan endeemistä Puya raimondii-kasvia, joka voi saavuttaa jopa 10 metrin korkeuden sadan vuoden elinaikanaan, kukkii kertaalleen ja kuolee. Hyvien mainostusten perässä päätettiin siis tehdä koukkaus vuoristoon ennen Etelä-Perua.

Paikan päällä päästiin taas kokemaan ohuen ilmanalan vaikutukset, pari päivää meni hengästyessä ja syödessä. Huarazissa ei nimittäin hirveästi tuntunut olevan tekemistä luonnossa samoilun ohella, ja ensimmäiset päivät piti akklimatisoitua ennen vuorille lähtöä. Suosituin alueen aktiviteetti vaikutti olevan kuulopuheiden ja internetin ihmeellisen maailman perusteella Santa Cruzin neljän päivän vaellus, johon meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Onneksi löydettiin myös paljon kehuja saanut päiväretki Lake 69:lle (jonka nimi sopii hyvin huvittavat paikannimet-teemaan).

Ja huhhuh mikä päiväretki olikaan! En ehkä koskaan ole tehnyt mitään raskaampaa. Mt. Kenyalle kiivettiin kolmisen vuotta sitten 4985 metriin, viimeisen kilometrin nousun aikana kyllä oksetti välittömästi jos yritti mennä edes normaalia kävelyvauhtia, mutta muutoin olo oli ihan kohtalaisen hyvä. Nyt sen sijaan uupumus oli valtaisa, jokaisen askeleen ylämäkeen sai taistella puolikkaan jalkateränmitan kerrallaan, lihaksissa ei kerta kaikkiaan ollut voimaa ja parinkymmenen sentin korkuisen askelman jälkeen oli välttämätöntä pysähtyä haukkomaan henkeä. Taustalla vaikutti varmasti korkeuden lisäksi se, että viikkoa aiemmin pelkästään lähiravintolaan kävely uuvutti täysin sairastelun jälkeen. Mutta jalkaa toisen eteen eikä luovuteta, ja niin päästiin puuskuttaen perille.

Askel... Toinen... Ouh.

En ehkä koskaan unohda sitä näkyä, joka aukesi viimeisen ylämäen jälkeen. Edessä polku keskellä kivikkoa, polun päässä häämötti turkoosinsininen vesi, ympärillä lumihuippuisia vuoria ja jäätiköltä viuhui vuorenrinnettä alas kymmeniä pieniä vesivanoja. Viimeiset metrit askel oli kevyempi kuin missään vaiheessa kolme tuntia kestäneen kävelyn aikana. Lopulta järvimaisema aukeni edessä kokonaisuudessaan; yksi epätodellisimpia ja kauneimpia maisemia, joita oon koskaan nähnyt. Vesi oli sellaisen sinistä, jota aiemmin olen luullut kuvissa muokatuksi. Jäätikkö paukkui ja rätisi jossain yläpuolellamme jylhien vuorten rinteillä. Ei haitannut enää hengästyminen tai uupumus, 4600 metrin korkeus oli sitä paitsi nyt saavutettu ja loppumatka olisikin takaisin alamäkeä.

Todellisuus oli vielä paljon päräyttävämpi.

Järven rannalla söimme eväät ja paistattelimme päivää. Perussa on nyt sadekausi, mutta meillä kävi uskomaton tuuri ja lähes koko päivän paistoi aurinko. Alaspäin taival oli huomattavasti kivuttomampi, mutta hitaasti mentiin edelleen.

Alaspäin menossa.

Alun perin olin itse Huarazissa kaikkein kiinnostunein niistä satavuotisista kymmenmetrisistä ihmekasveista, mutta ne jäivät väliin aikataulun takia. Eikä tämän vaelluksen jälkeen haitannut yhtään. Jos joskus satutte Huaraziin, menkää Lake 69:lle! Järven ohella koko päiväretki on upeissa vuoristomaisemissa alkaen 3900 metrin vihreästä lehmien täyttämästä laaksosta ylös kivikkoista rinnettä kohti lumihuippuja. Eikä vaellus ole oikeasti fyysisestikään niin vaativa kuin mulle henkilökohtaisesti tuolloin oli toipilaana ja ohuesta ilmasta kärsien (muistakaa akklimatisaatio!). Ehdottomasti suosittelen.

(Ja niin, järven nimi tulee loogisesti siitä, että alueen kaikki järvet on persoonattomasti numeroitu järjestyksessä. Mutta kuulemma maailmassa ei ole yhtään toista Lake 69- nimistä järveä.)

Varustevinkki

Saatiin Kolumbiassa vinkki kanssamatkaajilta filtteripullosta; sen voi täyttää mistä tahansa makeanveden lähteestä, ja filtteri suodattaa niin taudinaiheuttajat kuin kemikaalitkin. Maissa, joissa puhdas vesi ei ole itsestäänselvyys, on filtteripullo loistava keksintö. Säästyy luontoa (ja rahaakin), kun ei tarvitse ostaa koko ajan pullovettä.

Tilasimme omat pullomme joulun alla, kun Jani oli menossa veljensä luo Miamiin ja niin ollen meillä oli muutaman viikon pysyvä postiosoite, johon vastaanottaa paketteja. Filtteripulloja valmistavat useammatkin firmat, mutta tilasimme omamme Drinksafe-Systemsiltä, ratkaisevina etuina suurin suodatettavan litramäärä (1600l) ja filtterin automaattinen sulkeutumismekanismi suodattimen tullessa tiensä päähän.

Ekopullo tositoimissa Lake 69:llä.

Alkuun tuntui filtterin läpi tulevan vesi ärsyttävän hitaasti, mutta siihen tottuu. Maku vaihtelee täyttämiseen käytetyn veden laadun mukaan, muttei filtteröity vesi ole maistunut kertaakaan erityisen pahalta tai epäilyttävältä. Tuota meidän pulloa ei saa kallistaa vaan vesi pitää imeä kuin pillistä filtterin läpi, minkä miinuksena on se, ettei pullosta saa puhdistusvettä esim. hedelmille tai hammasharjalle. Samaisella firmalla on tosin saatavilla myös muovinen pullovaihtoehto, josta veden saa puristettua filtterin läpi.

Kaiken kaikkiaan ollaan oltu tyytyväisiä hankintaan, suosittelen! Erityisesti jos matkaa maissa, joissa hanoista ei keskimäärin saa juomakelpoista vettä on ekopullo loistava investointi. Kerralla joutuu pullosta maksamaan hiukan enemmän kuin kaupan pullovedestä, mutta ostos maksaa itsensä takaisin vedensaannin helppoutena, hyvänä mielenä ja lopulta myös rahallisena säästönä, puhdasta vettä tarvitsee päivittäin yllättävän paljon kaikenlaiseen.

Perun Little Finland

Huanchacossa vierähti siis viikko tsillaten ja sairastaen. Guadeloupelta alkaen oltiin päätetty, että Perun rannikolla mennään sitten viimeistään uudestaan surffaamaan. Kerran tulikin käytyä vedessä, kunnes tauti iski. Pojat olivat hiukan ahkerampia ja kävivät kokeilemassa aaltoja muutamanakin päivänä, harmillisesti kuitenkin Huanchacossa järjestettiin juuri samaan aikaan surffauksen longboard-maailmanmestaruuskisat ja parhaat aallot oli varattu kilpailijoille.

Huanchacon sydän on rannalla.

Surffikisoja käytiin katsomassa ohimennen yhtenä päivänä, melko hidastempoinen laji katsottavaksi etenkin kun ei ymmärrä touhusta juuri mitään. Vaivattomalta näytti lautailu kun sen osaa. Kisojen päätteeksi järjestettiin isot lopetusjuhlat, joihin olisi pääsylipun (n. 6-7 euroa) hinnalla päässyt kuuntelemaan NRJ-toppipoppihittejä rannalle eristettyyn diskoon. Latinohittejä soittava livebändikin oli ohjelmassa. Skipattiin kuitenkin megabileet ja päädyttiin hengailemaan ympäriinsä - kaupunki parveili porukkaa kuin Turku vappuna. Paikallisten mukaan kyseessä oli suurimmat juhlat koko vuotena, oma juhlatunnelmani ei kuitenkaan noussut ihan huippuunsa taudin ja antibioottikuurin lannistamana.

Surffikisat näytti mun silmään käytännössä tältä (kuva tosin harjoituksista).

Huanchacosta jäi kyllä kaiken kaikkiaan hyvä fiilis. Leppoisa rantakohde, auringonpaahtamia surffaajia ja hiekkaa varpaissa. Niin, ja suomalaisia, paljon. Majoituimme siis suosituksen perusteella perulais-suomalaisen pariskunnan omistamaan hostelliin (Surf Hostal Meri); työntekijät olivat suomalaisia ja kaiken kaikkiaan törmättiin kymmenkuntaan suomalaiseen, jotka olivat ohikulkumatkalla. Oli omituista puhua niin paljon äidinkieltään ja saada jopa palvelua sillä. Paikallisetkin tuntuivat tietävän pienen suomalaisyhdyskunnan läsnäolon, sillä usein kotimaamme kertomisen jälkeen he mainitsivat, että Huanchacossa on paljon muitakin suomalaisia.

Siispä, jos Perussa iskee koti-ikävä, kannattaa tsekata Huanchaco. Voi saada aamupalaksi puuroa ja, jos hyvä tuuri käy, jopa maistiaisen salmiakkia.

Perun terveydenhuollosta

Huanchacossa vierähti viikko nopeasti, kun onnistuin saamaan jonkun vatsapöpön ja nostattamaan kuumeen päiväksi. Alla oli mukavasti menossa jo toinen antibioottikuuri potentiaaliseen amebiaasiin, joten kolme-neljä päivää meni mukavasti levätessä ja pohtien, onko ruokahaluttomuuden ja jatkuvan kuvotuksen taustalla antibioottikuuri vai pari päivää sitten napattu kuumevatsatauti. Nyt mennään jo huimasti paremmalla puolella, ensimmäiset kokonaiset ateriat syöty eikä muitakaan oireita enää juuri ole.

Sinänsä ollaan onneksi päästy vähällä, ettei paikalliseen sairaalaan ole tarvinnut mennä. Terveysportti toimii ulkomaillakin, ja apteekista saa jotakuinkin kaikkea ilman reseptiä (paitsi e-pillereitä, sic!). Eilen aamulla saavuttiin Huaraziin vuoristoon, ja aamupalalla törmättiin sattumalta viimeistä vuotta lääkiksessä opiskelevaan saksalaistyttöön, joka on Trujillossa neljän kuukauden kirurgian harjoittelussa. Perulaisten sairaalatarinoiden jälkeen tuli todella sellainen olo, ettei täällä välttämättä sairaalaan haluaisi, potilaana tai lääkärinäkään...

Esimerkiksi. Mikäli tarvitsee päivystyksellistä sairaanhoitoa, ei hoitoa saa ennen kuin on käynyt itse apteekissa ostamassa kaikki hoitoon tarvittavat tarvikkeet. Sairaaloissa ei ole valmiina muuta kuin (hyvällä tuurilla) pinsetit, joten ompelutarvikkeet, haavataitokset, kipulääkkeet, puudutusaineet, kanyylit, neulat, kaiken joutuu potilas itse käymään ostamassa apteekista ennen kuin vastaanotolle pääsee. Toki omaisetkin voivat olla avuksi, jos niitä on; muutoin mennään verta vuotavana tai korkeassa kuumeessa ihan ensimmäisenä apteekkiin.

Miten sitten potilas voi tietää, mitä apteekista kuuluu ostaa? Sitä varten on lääketieteen kandidaatit. Lääkisopiskelijat työskentelevät kuulemma viimeisenä opiskeluvuotenaan 12 tuntia päivässä, 365 päivää vuodessa ja lisäksi yhden yön viikossa kaiken tuon päälle. Kandit kirjoittelevat juurikin noita ohjelappuja, joiden kanssa potilaat menevät apteekkiin. Lisäksi kandien hommana on tehdä perinpohjaisia anamneeseja syntymähetkestä lähtien, oli vaiva sitten appendisiitti tai ihoinfektio.

Työmäärä on todella huima, mutta joskus on ollut toisinkin. Perun presidentin tytär on opiskellut lääketiedettä, ja ennen hänen viimeistä opiskeluvuottaan tehtiin lakiin muutos: työaika väheni n. puoleen, ja vapaapäiviäkin sai ilmeisesti pitää. Työaikojen vähentämisen vaikutuksista en sen enempää tiedä, mutta joka tapauksessa vanhaan uuvuttavaan systeemiin palattiin vain vähän sen jälkeen kun presidentin tytär valmistui... Eipä kiinnostanut presidenttiä enää kandien olot.

Tapaamamme saksalaistyttö (jonka kertomaa nämä tarinat siis ovat) on itse tutustumassa kirurgiaan, jossa kuulemma viimeisen vuoden lääkisopiskelijat tekevät itsenäisesti umpisuolenpoistoja ja muita pieniä operaatioita. Kandien tietämys ei ilmeisesti viimeisen vuoden harjoitteluun tullessa ole kovinkaan hyvä, mutta tekemällä oppii... Hygieniataso on kaikkialla sairaalassa onneton, kirurgialla kädet pestään vedellä ja saippualla, jos sellainen on saatavilla. Käsidesiä ei näy missään, ja kuulemma esim. hoitajien vessassa ei ole edes sitä saippuaa. Operaatiot tehdään niin steriilisti kuin mahdollista, mutta jos joku nyt sattuu koskemaan väärään paikkaan steriileillä hanskoilla, niin ei se mitään. Niinkuin varmaan arvaatte, infektioita on paljon, ja siksipä kaikki potilaat saavat aina vaivaan kuin vaivaan antibioottia, varmuudeksi. Kiinnostaisipa tietää jotain tutkimustuloksia paikallisesta resistenssitilanteesta...

Sinänsä lääkärit tienaavat kohtalaisen hyvin (3000 solea/kk, n. 880 euroa) verrattuna perulaisten keskiansioihin (n. 1300 solea nopeasti googlettamalla). Sairaalojen resurssit ovat kuitenkin, ainakin kunnallisella tasolla, onnettomat. Yhden tarinan kuulin Huanchacossa, kun suomalaisnainen oli mennyt umpisuolentulehduksen takia kunnalliseen sairaalaan. Siellä oli tutkittu ja todettu tilanteen vaativan leikkausta, mutta kehoitettu hakeutumaan sairaana keskellä yötä yksityiselle leikkaukseen, koska he eivät sitä tulisi rahanpuutteen takia tekemään. Yksityisellä sen sijaan yritetään etenkin länsimaalaisilta nyhtää mahdollisimman paljon rahaa; tehdään ylimääräisiä tutkimuksia, pidetään sairaalahoidossa tarpeettomasti ja määrätään lääkkeitä, joista ei ole hyötyä.

Kaikenkaikkiaan kuultujen tarinoiden perusteella voi vaan toivoa, ettei mitään vakavampia sairastumisia tule eteen. Samalla voi olla hyvin kiitollinen omasta koulutuksestaan ja tulla siihen tulokseen, että toimii se suomalainen terveydenhuolto kaikista vioistaan ja ongelmistaan huolimatta todella hyvin.

Ohisektori

Perun Máncora oli mahdollisesti tähänastisen matkamme nihkein kokonaisuus. Itse paikkaan päädyimme alunperin lähinnä argentiinalaisen Raquelin ehdotuksesta, kun viimeisenä iltanamme Cuencassa tuli puheeksi, ettei Máncoraan ole Cuencasta kuin viisi tuntia ja voisimme viettää viikonlopun siellä yhdessä. Suunnitelma kuulosti hyvältä, ja päätimme ottaa sen siis Perun ensimmäiseksi pysähdykseksemme.

Jo hostellin varaaminen osoittautui jokseenkin haastavaksi, kun monet paikat olivat täynnä tai kovin kalliita. Máncora on suosittu surffi-, loma- ja biletyskohde erityisesti paikallisille, ja me olimme menossa sinne viikonlopuksi parhaiden aaltojen aikaan... Lopulta saimme varattua neljän hengen bungalowin ensimmäiseksi yöksi ja päätimme mennä paikan päälle puntaroimaan tarkemmin, missä nukkuisimme seuraavan yön. Yöbussi kuljetti meidät Ecuadorin vehreistä vuoristomaisemista sujuvan aamuöisen rajanylityksen kautta keskelle karua aavikkoa. Hyppäsimme pois bussista Sullanassa; bussi kaarsi varikon oloiselle sisäpihalle ja jätti meidät kymmenpäisen taksikuskijoukon keskelle selvittämään keinoa päästä parhaiten Máncoraan.

Aamupalalla Ecuadorin vehreissä vuoristomaisemissa.

Meidän ohellamme pois jäi vain kaksi hollantilaistyttöä, ja he lähtivät suoraan yhden taksikuskin mukaan lastaamaan autoa. Seurasi paljon härdelliä. Hollantilaisten mukaan taksi kuulemma maksaisi Máncoraan viisi dollaria, mutta meidän kysymämme taksikuski sanoi hinnaksi sata dollaria. Hollantilaiset kysyivät taksikuskiltaan uudestaan, ja viisi dollaria oli vastaus edelleen, mutta epämääräistä oli, että millä sinne pääsisi. Joku sanoi bussin olevan viisi dollaria, joku puolestaan sanoi bussien lähtevän Máncoraan eri paikasta ja taksi bussien lähtöasemalle maksaisi tuon viisi dollaria. Kaikki puhuivat päällekäin ja yhtäaikaa. Lopulta tilanne ratkesi, kun pihalle kaarsi peräkkäin kaksi bussia ja molemmista busseista alettiin ovelta kilpaa karjua " A Máncora! A Máncora! Venga! Venga!". Bussityypille rahat kouraan, rinkat kyytiin ja sisään penkille miettimään, mitä juuri tapahtui.

No, bussissa oli mukavat 160 astetta taittuvat penkit, ja levottoman yöbussimatkan uuvuttamana nukahdin samantien. Perillä Máncora osoittautui melko likaiseksi ja kiireisen oloiseksi; kaupunki on rakentunut Pan-American Highwayn varrelle ja vilisee mototakseja (moottoripyörätaksi, muistuttaa tuk-tukia), joita on aivan suhteettoman paljon paikan kokoon nähden. Ylihintaisen aamupalan jälkeen lähdemme etsimään hostellia, joka osoittautui tuoksi tuolla ylhäällä:

Rinkat selkään ja rinnettä ylös. Hostelli osoittautui ihan viihtyisäksi, ja näkymät oli hyvät. Raquelin piti tulla perjantai-illalla yhdentoista aikaan, bussi kestäisikin kahdeksan tuntia, mutta mitäs siitä. Olisimme menneet vastaan, mutta Perussa ei ole tapana tuntea käsitettä "bussiasema"; jokaisen firman bussi pysähtyy omassa paikassaan, eikä meillä ei ollut hajuakaan bussiyhtiöstä, jolla Raquel tulisi. Onneksi kaikki bussit menevät samaa tietä keskeltä Máncoraa, joten päädyimme odottamaan puolitoista tuntia Janin käydessä eri paikoissa tarkastamassa jokaisesta pysähtyvästä bussista ulostulevat ihmiset - ei näkynyt. Lopulta päätimme mennä hostellille odottamaan, hän tietäisi paikan nimen ja olisi varmempaa odottaa siellä.

Istuimme bungalowin ulkopuolella hieman yhden jälkeen yöllä kun kuulin viheltelyä. Menin katsomaan törmäten paikalliseen taksikuskiin ja huiman helpottuneen oloiseen Raqueliin. Erinäisten vastoinkäymisten (mm. passin unohtumisen, rajasäätämisen ja ylihintaisten taksien) jälkeen hän oli vihdoin päässyt Máncoraan vievään bussiin, joka pysäytettiin kahteen otteeseen huumepoliisien toimesta. Raquel kertoi ihmetelleensä, miksi hänen takanaan oleva mies teippaili ennen bussin lähtöä paria penkkiä, ja huumepoliisit sattuivat olemaan kiinnostuneita lähinnä juuri kyseisestä tyypistä seuralaisineen... Lopputuloksena joitain tavaroita takavarikoitiin, mutta Raquel kuuli kyseisen seurueen keskustelevan jälkeenpäin vain "osan lääkkeistä menneen". Mitä lie kuljettivat.

Lopulta Raquel päätyi Máncoraan pari tuntia myöhässä, ei tiennyt yhtään missä hostelli sijaitsee, arveli meidän menneen jo nukkumaan ja päätti mennä poliisiasemalle kysymään neuvoa. Poliisit eivät osanneet suoraan neuvoa ja pysäyttivät yli 10 mototaksia, joista kukaan ei tiennyt meidän hostellimme sijaintia, kunnes vihdoin yhden kohdalla onnisti ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Onneksi yhdessä oli hauskaa, pisco sour osoittautui aivan loistavaksi drinkiksi, ja porukalla pohdimme, miksei kellekään tullut mieleen jäädä Vilcabambaan ja tehdä treffejä sinne.

Kuva täytteeksi, no näkyy siinä pari mototaksia.

Sunnuntaina Raquel lähti takaisin Cuencaan ja me metsästimme yöbussia Trujilloon ( kesto 8-9h). Kävimme kysymässä parista firmasta, molemmat sanoivat bussien sinne olevan täynnä, mutta jälkimmäinen tarjosi kyytiä tilavassa  Chiclayoon (6h), josta voisimme ottaa bussin Trujilloon (3h), tosin hinta kuulosti hieman kalliilta (38 solea, kun Trujilloon maksaisi 35-45 solea Lonely Planetin mukaan). Tartuimme tarjoukseen, bussi lähtisi keskiyöllä ja päivän voisimme ottaa rennosti tekemättä mitään.

Muistutus: Perussa on useita bussiyhtiöitä, jotka kaikki lähtevät eri paikoista. Lippu ostetaan firman toimistolta yleensä saman firman bussiin, mutta matkatoimistot myyvät paikkoja useampiin bussifirmoihin. Osa yhtiöistä on kalliimpia, mutta hinta näkyy myös laadussa.

Yöllä olimme hyvissä ajoin odottamassa bussiyhtiön (El Dorado) toimistolla. Kaksi El Doradon bussia Chiclayoon meni ohi, mutta toimiston miehen mukaan kupikaan niistä ei ole meidän. Lopulta mies käski meidän siirtyä kadun toiselle puolelle odottamaan, rähjäisen toimiston edessä oli muitakin Chiclayoon menijöitä. Joku toimistolla pyörivä tyyppi otti lippumme, koska se pitäisi vaihtaa. Lopulta bussi tuli tunnin myöhässä, ei ollut El Doradon vaan huomattavasti halvemman firman. Saimme uudet liput, joissa luki hinta 25 solea, minne lie hävisi maksetut ylimääräiset 13 solea (okei vaan 4 euroa, mutta periaatekysymys!). Polvet ottivat kiinni edelläolevan penkkiin, ja kaiken kukkuraksi mun penkki ei inahtanutkaan taaksepäin. Ei hyvällä tahdolla eikä taistelulla. Öitä vaan teillekin.

Hyvin istutun yön jälkeen tulimme Chiclayoon varikolle, josta ei lähtisi busseja Trujilloon (ainakaan taksikuskien mukaan tai ainakaan lähiaikoina). Mototaksi vei auliisti meidät toiselle varikolle, josta saimme liput "muutaman minuutin" kuluttua lähtevään bussiin. Tunnin kuluttua olimme vihdoin matkalla Trujilloon jälleen täysin eri bussifirmalla, josta olimme lippumme ostaneet.

Trujillosta otimme taksin Huanchacoon, ja täällä ollaan! Oleillaan suomalais-perulaisen pariskunnan omistamassa hostellissa, hassua saada palvelua suomeksi. Paljon kotimaalaisia on tavattu, ja saatiin salmiakkiaaaaamnamnam! Päivällä oltiin kokeilemassa onnistuuko surffilaudalla seisominen vielä (kyl!).

Máncora ei siis osoittautunut suosikiksemme, paikasta ei missään vaiheessa tullut hyvää fiilistä, oli liian hikisen kuumakin. En suosittele, Perusta löytyy parempiakin rantakohteita. Mutta oli meillä hauskaa, hyvätuloisen skandinaavin on helppo valittaa.

Jottei Máncorasta jäisi pelkästään huono kuva.

Tuumia vielä Galápagoksesta

Kolmessa viikossa tuli tutustuttua laajemminkin Galápagossaariin ja myös pohdittua millaisen reissun sinne tekisi jos nyt uudelleen saisi valita (ei ainakaan samaan vapaaehtoistyöprojektiin...). Ajattelin jakaa hieman omia pohdintojani, joista voi ottaa vinkkiä mikäli joku lukijoista sattuu haaveilemaan matkasta päiväntasaajalle kilpikonnien keskelle (toki kaikki kulkevat omia reittejään). Galápagos koostuu siis 13 pääsaaresta, kolmesta pienemmästä saaresta ja 107 luodosta, ja käytännössä kaikki matkaajat menevät joko risteilylle tai vierailevat muilla saarilla yhdeltä käsin (island hopping) saadakseen laajemman käsityksen koko saaristosta.

Me pysyimme pääosin Santa Cruzin saarella Puerto Ayorassa, jossa vapaaehtoistyöprojektimme piti toteutua. Pt. Ayora on saariston suurin kaupunki, ei niin kovin viihtyisä tai siisti, suosittelen skippaamaan sen melko nopeasti Tortuga Bayn, Charles Darwin Research Centerin ja ehkä laavatunnelien näkemisen jälkeen. Myös Las Grietas on hieno paikka, mutta se on lähellä satamaa eikä senkään näkemiseen mene kauaa. Ainoa syy pysyä itse kaupungissa pidempään on viimeminuuttien tarjousten kyttääminen; esimerkiksi risteilyn saa halvimmalla paikanpäältä, kun laivat seilaavat mieluiten täydellä pääluvulla täyttäen viimeiset ylijäämäpaikat hieman halvemmalla. Myös suurin osa saarten välisestä liikenteestä kulkee Pt. Ayoran kautta, joten saarille saapuessa kannattanee lentää Baltralle (joka on 42 km Pt. Ayorasta ja käytännössä Santa Cruzin kenttä) San Cristóbalin sijaan. Lähteminen sen sijaan riippuu täysin suunnitelmasta; omatoimimatkailijoille suosittaisin ottamaan paluulennon San Cristóbalilta ja jättämään sen saarista viimeiseksi, näin välttää yhden pomppivan parin tunnin matkan pikaveneellä. 

Laavatunnelista ei tainnutkaan olla vielä kuvia; tunneli muodostuu kun kuumaa laavaa virtaa kiven läpi.

Kolmen ja puolen viikon aikana vierailimme neljällä saarella ja kävimme kolmena päivänä sukeltamassa. Saarista meidän molempien suosikki oli ehdottomasti Isabela; ainoa kaupunki Puerto Villamil on pieni ja sympaattinen, hiekkateitä pitkin voi kävellä paikasta toiseen ja mehevää hiekkarantaa on monta kilometriä. Aivan rannan tuntumassa on parikin mukavan oloista surffihostellia, tunnelma on rento ja ihmiset ystävällisiä. Maisemat vaihtelevat hiekkarannan palmuista Mordoria muistuttaviin laavakenttiin (Sierra Negran tulivuori, suosittelen!); Isabelan pinta-alasta 60% on laavan peittämää ja viimeisin tulivuorenpurkaus oli v. 2005. Aktiviteetteja löytyy snorklauksesta ja surffauksesta kilpikonniin ja flamingoihin, mutta erityisesti suosittelisin Isabelaa löhöilyyn ja rentoiluun.

Laavaa on.

Isabelalla hostelli kannustaa tasapainoharjoitteluun.

San Cristóbalilla on merileijonia. Paljon merileijonia. Varsinaista aktiviteettia emme itse saarella haalineet; kävimme interpretation centerissä, jossa kerrotaan Galápagoksen historiasta ja nykyisyydestä ja pällistelimme, noh, merileijonia. Yhtenä päivänä teimme snorklausretken Kicker Rockille, joka on kuulemma Galápagoksen parhaita snorklausmestoja. Ainakin galapagoshaita näkyi paljon ja kilpikonniakin, mutta snorklaus tuolla oli viimeinen aktiviteettimme saarilla, ja sitä ennen olimme käyneet jo sukeltamassa vieläkin huikeammissa mestoissa... Kannatti silti ehdottomasti. Toinen loistava paikka snorklaukseen on Floreanan edustalla oleva Corona del Diablo, jonne pääosin ei tehdä retkiä kuin risteilyiltä. Koska halusimme ehdottomasti sinne, päätimme mennä viikonlopuksi Floreanalle ja palkkasimme paikallisen kalastajan viemään meidät veneellään sekä Corona del Diablolle että Post Office Bayhin, jonne historian varrella merimiehet ovat jättäneet postejaan kotiinmenevien laivojen poisvietäviksi. Posti kulkee edelleen, nykyisin turistien matkassa.

Privaattiveneretki oli huikea, snorklaukset mahtavat ja postiakin jätettiin ja vastavuoroisesti otettiin yksi kortti Turkuun vietäväksi.. Floreana muuten on ihan ok, saarella on vain n. 130 asukasta ja kaksi hotellia eli tooodella hiljaista on. Otimme sinne päiväretken, johon sisältyi vierailu kilpikonnien luona sekä merirosvoluolat, ei mitään supererityistä, muttei ajanhukkaakaan. Jos Galápagoksella ei ole kiire, kannattanee Floreana sisällyttää suunnitelmaan. Myös useat laivat pysähtyvät siellä.

Corona del Diablo.

Floreanalla voi tsillailla mustahiekkaisella rannalla merileijonien kanssa.

Risteilyistä en osaa sanoa omakohtaisia kokemuksia, mutta uskoisin sillä tavoin saavan kattavan käsityksen saarista. Risteileminen on myös vaivatonta, laivan mukana pääsee paikkoihin joihin ei saarilta käsin tehdä retkiä ja tutustuu kanssamatkustajiin. Miinuksena näkisin liian rajoittuneisuuden; tiukat päiväohjelmat eivät anna juuri tilaa esim. rajattomaan löhöilyyn merileijonien kanssa rannalla tai suunnitelmien muutoksiin fiiliksen mukaan. Uskoakseni parasta olisikin ottaa alkumatkasta risteily, mutta varata sen jälkeen joitakin päiviä (tai viikkoja :)) parhaille paikoille tai niille jutuille, joita näki mielestään liian vähän.

Vedenalainen elämä Galápagossaarilla on huikeaa, ja kaikkien vähänkään sukellusintoisten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen. Eniten sukellusfirmoja (vaihtelevalla laadulla) on Puerto Ayorassa, ja ne tarjoavat kaikkea kursseista koesukelluksiin, eli myös osaamattomat voivat osallistua. Osaa sukelluksista pidetään haastavampina virtausten takia ja niihin vaaditaan enemmän kokemusta, esimerkkinä Gordon Rocks, jossa näimme vasarapäähaita. Päräyttävimmän sukelluskokemuksen saisi varmasti sukellusristeilyllä, jolla pääsee aina Galápagoksen kauimmille saarille (Darwin ja Wolf 12 tunnin merimatkan päässä) sukeltamaan useiden kymmenien vasarapäähaiden kanssa kirkkaisiin vesiin. Harkitsimmekin alkuun sukellusristeilyä viimeiselle viikolle kunnes googletimme asiaa ja totesimme hinnan olevan puolet koko reissubudjetistamme... Väliin jäi, mutta ehkä vielä joskus?