Lumottujen saarten luontonurkkaus

Ensimmäistä päivää täällä ollessamme päätettiin lähteä tutustumaan Charles Darwin Research Centeriin. Sisäänkäynnin edessä loikoili liikkumaton iguaani - onkohan se täytetty...? Ei ollut. Tervetuloa Galápagokselle!

Darwin tuli Galápagossaarille 1835 ja oli ensimmäinen tiedemies, joka oivalsi saarten ihmeellisyyden ja ainutlaatuisuuden. Täältä hän sai kimmokkeen perehtyä luonnonvalintaan päätyen lopulta kirjoittamaan Lajien synnyn (1859). Darwinin jalanjäljissä tuhannet tutkijat ovat lumoutuneet saarten luonnosta ja eläimistä, kuten turistitkin. Ja ihmeellistä täällä todella on!

Sitten ensimmäisen meri-iguaanin kohtaamisen jälkeen olemme nähneet niitä lisää kymmeniä, jopa satoja. Iguaanit loikoilevat milloin tiellä, milloin laitureilla tai laavakivien joukossa. Välillä iguaanin huomaa vasta, kun vierestä lentää yhtäkkiä suolavettä ja kuuluu tuhaus - iguaanit nimittäin poistavat merivedestä saamansa ylimääräisen suolan sylkemällä sen sieraimistaan. Eikä iguaaneja paljon tunnu kiinnostavan tuijottavat ihmiset, silmät vain kiinni ja lepoilua jatkamaan. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Laske iguaanit.

Iguaaniherra vahtii, että muistat kierrättää.

Esihistoriallisen näköiset meri-iguaaneja tavataan vain Galápagossaarilla, ja ne ovat maailman ainoita liskoja, jotka pystyvät elämään meressä.

Seuraavana paikallisista luontokappaleista tapasimme jättikilpikonnia, tosin ensin vain aitauksissaan Research Centerissä. Paikan kuuluisin asukas, Lonesome George valitetttavasti ajoi lajinsa sukupuuttoon menehtymällä kesällä. Galápagossaaret ovat muuten saaneet nimensä kilpikonnien ansiosta; galápago tarkoittaa vanhassa espanjassa satulaa, ja paikalliset maakilpikonnat ovat maailman ainoita, joiden kilpi on satulan mallinen. Kilven muoto on muodostunut täällä satulamaiseksi, jotta kilpikonnat voivat kurottaa kaulansa korkeammalle kuivan kasvillisuuden seassa.

Diego ja malliesimerkki satulanmallisesta kilvestä.

Tällä viikolla kävimme sisämaassa tervehtimässä kilpikonnia luonnollisessa ympäristössään. Santa Cruzilla (jolla ollaan nyt) on luonnossa 4500 yksilöä ja Isabelalla yli 5000. Konnat voivat elää jopa 150 vuotiaiksi ja painaa yli 250 kiloa. Paritellessa kilpikonnauros kiipeää naaraan selkään, ja jos kilpi on liukas, voi uros joskus kellahtaa selälleen. Jos kääntyminen ei onnistu, voi konnaparka menehtyä jo muutamassa tunnissa, koska kilven vatsapuoli on hyvin herkkää aluetta ja haihduttaa nestettä. Tarinan mukaan kilpikonnia on metsästetty ruuaksi (ja jos oikein ymmärsin niitä metsästetään salaa vieläkin), ja tapettaessa kilpikonnat itkevät.

Sekoittumista on tapahtunut, ja kilpiä on myös tällaista matalampaa mallia.

Mitäs tuijotatte?

Kilpikonnien jälkeen törmättiin rantakadulla merileijoniin - ne on mun suosikkeja! Merileijonat eivät iguaanien tavoin välitä juuri ihmisistä (paitsi jos niillä on ruokaa), kunhan vaan makoilevat ympäriinsä ottaen iisisti välittämättä muusta maailman menosta. Meressä otukset ovat sen sijaan sulavia ja leikkisiä, ja viikonloppuna ollessamme sukeltaessa saimme joka kerralla ainakin yhden nuoren merileijonan tarkastamaan, keitä olemme ja ehkä heittämään voltin tai pari ympärillämme. Ainoa miinus merileijonisssa on, että ne haisevat kuivuessaan... Mutta siihenkin tottuu.

Me ei ressata. Älä sinäkään!

Miksi mennä rantaa edemmäs kalaan?

Edellämainittujen lisäksi ollaan nähty maalla paljon erilaisia lintuja (mm. peippoja, jotka erityisesti inspiroivat Darwinia teorioissaan) ja pikkuisia laavaliskoja. Veden alla on oma huikea maailmansa, josta saatiin maistiaisia sukeltamassa viime viikonloppuna. Nähtiin vasarahaita, satoja ja taas satoja kaloja, galapagoshaita, rauskuja... Huhhuh, melkoista on kyllä.

Ja tosiaan vapaaehtoistöitä tultiin tänne tekemään, mutta se onkin sit ihan oma lukunsa... Muistakaa ottaa iguaaneista ja merileijonista mallia eli ottaa iisisti!

Huiputusyritys muiden aktiviteettien lomassa

Otavalossa käytiin markkinoiden lisäksi vaeltelemassa läheisellä vuoristojärvellä parin kanadalaisen ja parin britin kanssa. Oon yllättynyt kuinka paljon tykkään vaeltamisesta; ennen Mt. Kenyan valloitusta kolme vuotta sitten en ollut ollut vaeltamassa koskaan, ja sen jälkeenkin ensimmäistä kertaa vasta tällä reissulla. Mutta kivaa puuhaa on se, seuraavaksi voiskin suunnata Lappiin kaukomaiden sijaan...?

Vaelluskärpäsen puraisemina jatkettiin Otavalosta matkaa yhä ylöspäin maailman korkeimman toimivan tulivuoren, Cotopaxi 5897m, juurelle. Hostellimme sijaitsi keskellä maaseutua ja oli uskomattoman jees: jacuzzi, paljon takkoja, hintaan kuuluvat ruuat kolme kertaa päivässä... Ja ne maisemat!

Näkymä huussista.

Hostellilla oli tarjolla myös paljon aktiviteettia, Cotopaxin valloitus suurimpana haasteena. Päätimme aloittaa viereisestä Rumiñahui-tulivuoresta (4721m). Korkeudesta ei aiheutunut kuin aavistuksenomaista päänsärkyä hetkeksi, kun ollaan oleiltu yli 2500 metrissä jo useampi viikko. Trekki sujui hyvin ja kuntokin olisi kestänyt, mutta huippu jäi harmiksemme saavuttamatta... Vuorelle oli viisi päivää aiemmin kadonnut yksin liikkeellä ollut saksalaisnainen, ja häntä oli (vasta!) samana päivänä alettu etsiä. Ecuadorin armeija oli aloittamassa viimeistä nousua meidän kanssamme samoihin aikoihin, ja käsimerkein he käskivät meitä kääntymään takaisin. Kadonnut nainen löytyi pari päivää myöhemmin, oli pudonnut 180 metriä, eli arvannette miten siinä kävi.

Rumiñahui

Vuorella.

Trekki oli kaikesta huolimatta mukava ja sen jälkeen maistui tsillailu jacuzzissa. Ilma on vuorilla tosiaan kylmä, ja yöksi laitettiin mökkimme takka palamaan. Oskari taisteli ikuisuuden saadakseen kunnon tulen, ja vasta myöhemmin tajusimme, että toki puutkin palavat huonommin kun ilmassa on vähemmän happea. Janikaan ei saanut sytkäriään toimimaan. Tiesittekö muuten, että maailman korkein piste  ei ole Mt. Everestin huippu vaan Ecuadorin korkein tulivuori Chimborazo (6268m)? Syy on siinä, että vuorten huiput mitataan yleisesti merenpinnan tasolta, mutta maan keskipisteestä mitattuna päiväntasaajalla sijaitsevan Chimborazon huippu on kauempana kuin Everestin huippu. Kiehtovaa.

Vuorenvalloitusyrityksen jälkeen päätimme seuraavana päivänä ottaa ohjakset käsiimme ja lähteä ratsastamaan. Hevoset on siistejä, mutta neljän tunnin kierroksen puolivälissä antihistamiinin teho ei enää riittänyt ja allergiaoireet puskivat pintaan - toi oman vireensä loppumatkaan. Ratsastaminen oli kuitenkin mukavaa vuoristomaisemassa, hevoset kilttejä ja ohjatuista turistilenkeistä poiketen saatiin vähän laukatakin. Mutta kävi se takapuolen päälle. Seuraavana päivänä särki myös selkä- ja vatsalihakset. Vaikka ratsastaminenhan on vähän kuin istumista...?!

Cotopaxi ja korvat.

Pojat tuli perästä, olin nopea.

Ratsastuksen päälle otettiin vielä yksi löhöilypäivä vuoristossa, ja Janin kanssa lähdettiin viime perjantaina Quitoon. Oskari jäi vielä valloittamaan Cotopaxia (pääsi huipulle!), itse päätin säästä rahaa ja vaivaa. Quito osoittautui yllättävän kauniiksi ja siistiksi ollakseen eteläamerikkalainen pääkaupunki... Aikaa siellä meillä ei ollut kun pari päivää, tai no niin oli tarkoitus ainakin, kun vakaasti luultiin, että lento Galapagokselle lähtee sunnuntaina 16.12.. Myös vapaaehtoistöihin oli ilmoitettu tuo päivämäärä. No, lentokentän check-in-jonossa tuli sitten katsottua lippua tarkemmin, ja paikat meille oli koneesta varattuna vasta maanantaille 17. päivä. Taksilla takaisin hostellille, tuurilla saatiin sängyt vielä yhdeksi yöksi, ja tänään aamulla uus yritys. Päästiin kuin päästiinkin perille, pari kilpikonnaa bongattu jo pellolta ja huomenna tutkailemaan lisää saarta ja iltapäivästä töihin siivoamaan Tortuga Bayn rantaa roskista.

Quito öiseen aikaan.

Markkinatouhuja

Ecuadorissa ensimmäiseksi kohteeksemme osui Otavalo, joka on kuuluisa markkinoistaan. Viime kirjoituksen jälkeen lähdimme siis yöbussilla Calista ja saavuimme Ipialesiin Kolumbian puolelle sen suuremmitta kommelluksitta, otimme taksin raja-asemalle ja saimme poistumisleimat passiimme. Kävelimme sillan yli Ecuadorin puolelle, ja jonotimme jälleen leimat passeihimme. Taksilla pääsimme Tulcanin bussiasemalle, maksoimme ja n. kymmenessä sekunnissa edessämme oli jo bussi, joka menisi Otavalon kautta. Sen kummemmitta pohdinnoitta hyppäsimme kyytiin.

Matka Tulcanista Otavaloon on n. 130 km, mutta kesti ainakin neljä tuntia. Bussi pysähteli puolen tunnin välein joko päästämään matkustajia pissalle tai kaupustelijoita sisälle. Niin, Etelä-Amerikassa bussit ovat yhtä pätevä paikka myydä artikkeleita kuin kadutkin. Välipalamyyjät bussissa nyt vielä ymmärtää, mutta luontaislääkkeitä impotenssiin...? Pääsimme tuolla matkalla jo hyvin markkinatunnelmaan, jota Otavalossa saisimme maistaa lisää. Tein myös ensimmäisen ecuadorilaishankinnan: ostin bussista hammasharjan! Kaupan päälle sai kynän, jonka päässä on pieni lamppu. Erinomaisen kätevää.

Rajalla myytiin elegantteja sukkia.

Ja se hammasharja!

Otavalossa orientoiduimme paikkaan, ja lauantaina alkoi tapahtua. Kadut täyttyivät kojuista, joka puolella kasoittain paikallisia käsitöitä enemmän tai vähemmän toisiaan toistaen. Ylitarjontaa oli lähes kaikesta. Käsityömarkkinoilta tuli kuitenkin ostettua alpakkavillapaita tarpeeseen, vuorilla on kylmä! Lisäksi investoin pieneen hippipussukkaan, mutta valitettavasti kummastakaan löydöstä ei oo erityisiä kuvia. Ehkä jossain vaiheessa koostan esittelyn matkan varrelta mukaan tarttuneista asioista.

Myyjätär ja tavaraa.

Jottette unohtaisi et oon dorka (hattuasiaa en ostanut).

Käsityömarkkinoiden lisäksi samaan aikaan oli kaupungissa ruokatori ja eläinmarkkinat. Kuolleita kanoja edellisessä, eläviä jälkimmäisessä. Sikoja ja lehmiä. Marsuja. Kissan- ja koiranpentuja, mutta ilmeisesti vain lemmikeiksi. Niin, ja niitä värjättyjä kananpoikia, jotka siis ilmeisesti värjätään juuri hetkeä ennen kuoriutumista ruiskuttamalla munankuoren läpi värainetta. Tiput syntyvät sateenkaarenvärisinä ja muutamassa viikossa tiputtavat värikkään sulkapeitteensä muuttuen jälleen kananpojankeltaisiksi.

Eläintensuojelu ei varsinaisesti vaikuta olevan täällä pop (tai edes käsite), ja torilla omin silmin nähtynä eläinten saama kohtelu tuntuu karskilta. Huutavaa sikaa viedään takajaloista kantaen autoon, kanoja riiputetaan pää alaspäin ja niiden jalat sidotaan... "Ei meillä Suomessa vaan, mennäänpä kulta ostamaan Citymarketista kanasuikaleita, jooko?"

Kanakauppaa.

Lehmäkauppaa.

Voimitensöpökoiranpentu!!!

 Huh. Kuluttaminen on raskasta, joten Otavalosta lisää huomenna.

Hyvää itsenäisyyspäivää kotimaa...

... ja hyvää vapaapäivää kaikille tyypeille! Nauttikaa ja ottakaa iisisti.

Suomesta tiedetään tällä puolen maailmaa, että se on kaukana ja siellä on kylmä. Yksi bussin rahastaja tiesi Nokian, mutta suosikkini tähän mennessä on ollut calilainen taksikuski, joka kuultuaan kotimaamme huudahti "Aa, Koskenkorva!". Kuskimme oli juonut sitä joskus litran, kun kyseistä ainetta myydään kuulemma täällä (ei ostettu).

Suomen kieltä ollaan koitettu opettaa erimaalaisille tyypeille, ja siitä on irronnut paljon huumoria. Erityisen hankalaksi lausahdukseksi on osoittautunut "Minun nimeni on..." kaikkine M- ja N-kirjaimineen. Myös itse nimien kanssa on ollut välillä hankalaa, Oskari on osoittautunut kinkkiseksi ulkomaalaisille, ja Janin sukunimi oli jossain lipussa "Kanoja". Pääosin helpompaa onkin kirjoittaa nimensä itse.

Mutta tervehtiminen suomeksi on helppoa, ja itse asiassa melko lystikkään kuuloista. Moi moi vaan kaikille!

Sattumien Salento

Viitisen päivää vierähti maaseudun rauhassa ilman netin ihmeellistä maailmaa. Salento ei kuulunut meidän alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan päädyttiin lähtemään sinne oikeastaan sattumalta, kun eräs huonekaverimme Bogotássa suositteli paikkaa. Satuin myös ihastelemaan Monserrate-vuorelle kiivetessämme koko matkan yhden tytön laukkua, kysyin toki mistä päin maailmaa hän oli sen ostanut, ja Salentostapa tietenkin.

Bussilla matkasimme ensin Armeniaan yön yli ja Salentoon vielä n. 45 min pikkubussilla. Kolumbiassa ja ilmeisesti myös muualla Etelä-Amerikassa on kymmeniä (?) kilpailevia bussiyhtiöitä, joilla jokaisella on bussiasemalla oma kojunsa. Kyselemällä saa parhaiten selville, mitä bussiyhtiötä kannattaa suosia. Velotax oli valintamme, ja hyvin meidät kuljettikin perille - saimme jopa pientä purtavaa matkalla. Salentoon saavuimme aamuvarhain, ja laukkutytöltä saamamme suosituksen perusteella metsästimme Yambolombia-nimisen hippihostellin. Vapaaehtoistöitäkin voisi kyseisessä hostellissa tehdä majoitusta vastaan, mutta työpaikat olivat meidän saapumishetkellä täynnä.

Aamuinen saapuminen Salentoon.

Hostelli osoittautui todella kotoisaksi, vähän kun olisi mökillä ollut. Ilmakin oli melko pilvinen ja viileä, n. 15 astetta keskimäärin (Suomen kesä?), ja päivisin oli ihana kääriytyä sohvalle lukemaan kirjaa ja auringon kurkistaessa pilvien välistä rientää ulos nauttimaan lämmöstä. Hostellilla sai halutessaan kasvisruokaa kolme kertaa päivässä, eli minnekään ei olisi tarvinnut oikeastaan liikkua siitä sohvalta. Käytiin kuitenkin katsastamassa läheinen laakso, Valle de Cocora, jota Lonely Planetissa kuvattiin "hallusinatorisen kauniiksi". Maisemat oli päräyttävät, mutta "hallusinatorinen" on ehkä hieman liian superlatiivinen kuvaus.

Alkumatkasta oli sademetsää ja riippusiltoja.

Ja lopulta löydettiin laaksokin.

Kaiken kaikkiaan Salento osui ja upposi. Paikka oli todella rauhallinen ja viihtyisä, tuli tarpeesen hektisen Bogotán jälkeen. Pysähdys täytti muutaman ikäväkolon myös, kun paikallisesta ravintolasta löytyi glögiä (joka maistuikin vielä ihan oikealta!) ja hostellilta vesipiippu. Lisäksi tutustuimme mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa vietimme Janin synttäreitä ja teimme itse punaviinistä "glögiä", joka tosin ei ollut yhtä onnistunutta kuin ravintolasta ostettu (syytän pahaa punaviiniä ja kardemumman puutetta).

Janin synttärit!

Näkymä hostellin ovelta. Maisema oli joka katselukerralla erilainen.

Salentosta löysin myös meidän hostellin kirjahyllystä kirjan, jonka aloitin joskus lukiossa, mutten koskaan päässyt loppuun asti ja jo vuosia oon suunnitellut lukevani sen uudelleen. Olisin voinut jäädä paikoilleni pidemmäksikin aikaa, mutta lento Galapagossaarille lähenee, ja sitä ennen oli tarkoitus käydä vielä Calissa tervehtimässä Janin isoveljen kolumbialaisen tyttöystävän veljeä, ja tämän viikon lauantaiksi tähtäämme Otavaloon, Ecuadoriin Latinalaisen Amerikan suurimmille käsityömarkkinoille.

Nyt siis olemme Calissa olleet pari yötä, kaupunki ei jotenkin sytytä, vaikka paljon olisi nähtävää varmaan täälläkin. Cali on myös "the capital of salsa", muttei tanssikaan oikein jaksa innostaa. Tänään jatkamme yöbussilla eteenpäin ja rajalla pitäisi olla huomenaamulla, pidetään peukkuja ettei jouduta sissihyökkäyksen kohteiksi!

Päiväunilla. Salento on my mind...

PS. En sitten kuitenkaan löytänyt sellaista laukkua, jonka johdosta päädyttiin Salentossa juuri tuohon hostelliin... Eipä haittaa, laukkuja tulee ja menee.