Perun terveydenhuollosta

Huanchacossa vierähti viikko nopeasti, kun onnistuin saamaan jonkun vatsapöpön ja nostattamaan kuumeen päiväksi. Alla oli mukavasti menossa jo toinen antibioottikuuri potentiaaliseen amebiaasiin, joten kolme-neljä päivää meni mukavasti levätessä ja pohtien, onko ruokahaluttomuuden ja jatkuvan kuvotuksen taustalla antibioottikuuri vai pari päivää sitten napattu kuumevatsatauti. Nyt mennään jo huimasti paremmalla puolella, ensimmäiset kokonaiset ateriat syöty eikä muitakaan oireita enää juuri ole.

Sinänsä ollaan onneksi päästy vähällä, ettei paikalliseen sairaalaan ole tarvinnut mennä. Terveysportti toimii ulkomaillakin, ja apteekista saa jotakuinkin kaikkea ilman reseptiä (paitsi e-pillereitä, sic!). Eilen aamulla saavuttiin Huaraziin vuoristoon, ja aamupalalla törmättiin sattumalta viimeistä vuotta lääkiksessä opiskelevaan saksalaistyttöön, joka on Trujillossa neljän kuukauden kirurgian harjoittelussa. Perulaisten sairaalatarinoiden jälkeen tuli todella sellainen olo, ettei täällä välttämättä sairaalaan haluaisi, potilaana tai lääkärinäkään...

Esimerkiksi. Mikäli tarvitsee päivystyksellistä sairaanhoitoa, ei hoitoa saa ennen kuin on käynyt itse apteekissa ostamassa kaikki hoitoon tarvittavat tarvikkeet. Sairaaloissa ei ole valmiina muuta kuin (hyvällä tuurilla) pinsetit, joten ompelutarvikkeet, haavataitokset, kipulääkkeet, puudutusaineet, kanyylit, neulat, kaiken joutuu potilas itse käymään ostamassa apteekista ennen kuin vastaanotolle pääsee. Toki omaisetkin voivat olla avuksi, jos niitä on; muutoin mennään verta vuotavana tai korkeassa kuumeessa ihan ensimmäisenä apteekkiin.

Miten sitten potilas voi tietää, mitä apteekista kuuluu ostaa? Sitä varten on lääketieteen kandidaatit. Lääkisopiskelijat työskentelevät kuulemma viimeisenä opiskeluvuotenaan 12 tuntia päivässä, 365 päivää vuodessa ja lisäksi yhden yön viikossa kaiken tuon päälle. Kandit kirjoittelevat juurikin noita ohjelappuja, joiden kanssa potilaat menevät apteekkiin. Lisäksi kandien hommana on tehdä perinpohjaisia anamneeseja syntymähetkestä lähtien, oli vaiva sitten appendisiitti tai ihoinfektio.

Työmäärä on todella huima, mutta joskus on ollut toisinkin. Perun presidentin tytär on opiskellut lääketiedettä, ja ennen hänen viimeistä opiskeluvuottaan tehtiin lakiin muutos: työaika väheni n. puoleen, ja vapaapäiviäkin sai ilmeisesti pitää. Työaikojen vähentämisen vaikutuksista en sen enempää tiedä, mutta joka tapauksessa vanhaan uuvuttavaan systeemiin palattiin vain vähän sen jälkeen kun presidentin tytär valmistui... Eipä kiinnostanut presidenttiä enää kandien olot.

Tapaamamme saksalaistyttö (jonka kertomaa nämä tarinat siis ovat) on itse tutustumassa kirurgiaan, jossa kuulemma viimeisen vuoden lääkisopiskelijat tekevät itsenäisesti umpisuolenpoistoja ja muita pieniä operaatioita. Kandien tietämys ei ilmeisesti viimeisen vuoden harjoitteluun tullessa ole kovinkaan hyvä, mutta tekemällä oppii... Hygieniataso on kaikkialla sairaalassa onneton, kirurgialla kädet pestään vedellä ja saippualla, jos sellainen on saatavilla. Käsidesiä ei näy missään, ja kuulemma esim. hoitajien vessassa ei ole edes sitä saippuaa. Operaatiot tehdään niin steriilisti kuin mahdollista, mutta jos joku nyt sattuu koskemaan väärään paikkaan steriileillä hanskoilla, niin ei se mitään. Niinkuin varmaan arvaatte, infektioita on paljon, ja siksipä kaikki potilaat saavat aina vaivaan kuin vaivaan antibioottia, varmuudeksi. Kiinnostaisipa tietää jotain tutkimustuloksia paikallisesta resistenssitilanteesta...

Sinänsä lääkärit tienaavat kohtalaisen hyvin (3000 solea/kk, n. 880 euroa) verrattuna perulaisten keskiansioihin (n. 1300 solea nopeasti googlettamalla). Sairaalojen resurssit ovat kuitenkin, ainakin kunnallisella tasolla, onnettomat. Yhden tarinan kuulin Huanchacossa, kun suomalaisnainen oli mennyt umpisuolentulehduksen takia kunnalliseen sairaalaan. Siellä oli tutkittu ja todettu tilanteen vaativan leikkausta, mutta kehoitettu hakeutumaan sairaana keskellä yötä yksityiselle leikkaukseen, koska he eivät sitä tulisi rahanpuutteen takia tekemään. Yksityisellä sen sijaan yritetään etenkin länsimaalaisilta nyhtää mahdollisimman paljon rahaa; tehdään ylimääräisiä tutkimuksia, pidetään sairaalahoidossa tarpeettomasti ja määrätään lääkkeitä, joista ei ole hyötyä.

Kaikenkaikkiaan kuultujen tarinoiden perusteella voi vaan toivoa, ettei mitään vakavampia sairastumisia tule eteen. Samalla voi olla hyvin kiitollinen omasta koulutuksestaan ja tulla siihen tulokseen, että toimii se suomalainen terveydenhuolto kaikista vioistaan ja ongelmistaan huolimatta todella hyvin.

Ohisektori

Perun Máncora oli mahdollisesti tähänastisen matkamme nihkein kokonaisuus. Itse paikkaan päädyimme alunperin lähinnä argentiinalaisen Raquelin ehdotuksesta, kun viimeisenä iltanamme Cuencassa tuli puheeksi, ettei Máncoraan ole Cuencasta kuin viisi tuntia ja voisimme viettää viikonlopun siellä yhdessä. Suunnitelma kuulosti hyvältä, ja päätimme ottaa sen siis Perun ensimmäiseksi pysähdykseksemme.

Jo hostellin varaaminen osoittautui jokseenkin haastavaksi, kun monet paikat olivat täynnä tai kovin kalliita. Máncora on suosittu surffi-, loma- ja biletyskohde erityisesti paikallisille, ja me olimme menossa sinne viikonlopuksi parhaiden aaltojen aikaan... Lopulta saimme varattua neljän hengen bungalowin ensimmäiseksi yöksi ja päätimme mennä paikan päälle puntaroimaan tarkemmin, missä nukkuisimme seuraavan yön. Yöbussi kuljetti meidät Ecuadorin vehreistä vuoristomaisemista sujuvan aamuöisen rajanylityksen kautta keskelle karua aavikkoa. Hyppäsimme pois bussista Sullanassa; bussi kaarsi varikon oloiselle sisäpihalle ja jätti meidät kymmenpäisen taksikuskijoukon keskelle selvittämään keinoa päästä parhaiten Máncoraan.

Aamupalalla Ecuadorin vehreissä vuoristomaisemissa.

Meidän ohellamme pois jäi vain kaksi hollantilaistyttöä, ja he lähtivät suoraan yhden taksikuskin mukaan lastaamaan autoa. Seurasi paljon härdelliä. Hollantilaisten mukaan taksi kuulemma maksaisi Máncoraan viisi dollaria, mutta meidän kysymämme taksikuski sanoi hinnaksi sata dollaria. Hollantilaiset kysyivät taksikuskiltaan uudestaan, ja viisi dollaria oli vastaus edelleen, mutta epämääräistä oli, että millä sinne pääsisi. Joku sanoi bussin olevan viisi dollaria, joku puolestaan sanoi bussien lähtevän Máncoraan eri paikasta ja taksi bussien lähtöasemalle maksaisi tuon viisi dollaria. Kaikki puhuivat päällekäin ja yhtäaikaa. Lopulta tilanne ratkesi, kun pihalle kaarsi peräkkäin kaksi bussia ja molemmista busseista alettiin ovelta kilpaa karjua " A Máncora! A Máncora! Venga! Venga!". Bussityypille rahat kouraan, rinkat kyytiin ja sisään penkille miettimään, mitä juuri tapahtui.

No, bussissa oli mukavat 160 astetta taittuvat penkit, ja levottoman yöbussimatkan uuvuttamana nukahdin samantien. Perillä Máncora osoittautui melko likaiseksi ja kiireisen oloiseksi; kaupunki on rakentunut Pan-American Highwayn varrelle ja vilisee mototakseja (moottoripyörätaksi, muistuttaa tuk-tukia), joita on aivan suhteettoman paljon paikan kokoon nähden. Ylihintaisen aamupalan jälkeen lähdemme etsimään hostellia, joka osoittautui tuoksi tuolla ylhäällä:

Rinkat selkään ja rinnettä ylös. Hostelli osoittautui ihan viihtyisäksi, ja näkymät oli hyvät. Raquelin piti tulla perjantai-illalla yhdentoista aikaan, bussi kestäisikin kahdeksan tuntia, mutta mitäs siitä. Olisimme menneet vastaan, mutta Perussa ei ole tapana tuntea käsitettä "bussiasema"; jokaisen firman bussi pysähtyy omassa paikassaan, eikä meillä ei ollut hajuakaan bussiyhtiöstä, jolla Raquel tulisi. Onneksi kaikki bussit menevät samaa tietä keskeltä Máncoraa, joten päädyimme odottamaan puolitoista tuntia Janin käydessä eri paikoissa tarkastamassa jokaisesta pysähtyvästä bussista ulostulevat ihmiset - ei näkynyt. Lopulta päätimme mennä hostellille odottamaan, hän tietäisi paikan nimen ja olisi varmempaa odottaa siellä.

Istuimme bungalowin ulkopuolella hieman yhden jälkeen yöllä kun kuulin viheltelyä. Menin katsomaan törmäten paikalliseen taksikuskiin ja huiman helpottuneen oloiseen Raqueliin. Erinäisten vastoinkäymisten (mm. passin unohtumisen, rajasäätämisen ja ylihintaisten taksien) jälkeen hän oli vihdoin päässyt Máncoraan vievään bussiin, joka pysäytettiin kahteen otteeseen huumepoliisien toimesta. Raquel kertoi ihmetelleensä, miksi hänen takanaan oleva mies teippaili ennen bussin lähtöä paria penkkiä, ja huumepoliisit sattuivat olemaan kiinnostuneita lähinnä juuri kyseisestä tyypistä seuralaisineen... Lopputuloksena joitain tavaroita takavarikoitiin, mutta Raquel kuuli kyseisen seurueen keskustelevan jälkeenpäin vain "osan lääkkeistä menneen". Mitä lie kuljettivat.

Lopulta Raquel päätyi Máncoraan pari tuntia myöhässä, ei tiennyt yhtään missä hostelli sijaitsee, arveli meidän menneen jo nukkumaan ja päätti mennä poliisiasemalle kysymään neuvoa. Poliisit eivät osanneet suoraan neuvoa ja pysäyttivät yli 10 mototaksia, joista kukaan ei tiennyt meidän hostellimme sijaintia, kunnes vihdoin yhden kohdalla onnisti ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Onneksi yhdessä oli hauskaa, pisco sour osoittautui aivan loistavaksi drinkiksi, ja porukalla pohdimme, miksei kellekään tullut mieleen jäädä Vilcabambaan ja tehdä treffejä sinne.

Kuva täytteeksi, no näkyy siinä pari mototaksia.

Sunnuntaina Raquel lähti takaisin Cuencaan ja me metsästimme yöbussia Trujilloon ( kesto 8-9h). Kävimme kysymässä parista firmasta, molemmat sanoivat bussien sinne olevan täynnä, mutta jälkimmäinen tarjosi kyytiä tilavassa  Chiclayoon (6h), josta voisimme ottaa bussin Trujilloon (3h), tosin hinta kuulosti hieman kalliilta (38 solea, kun Trujilloon maksaisi 35-45 solea Lonely Planetin mukaan). Tartuimme tarjoukseen, bussi lähtisi keskiyöllä ja päivän voisimme ottaa rennosti tekemättä mitään.

Muistutus: Perussa on useita bussiyhtiöitä, jotka kaikki lähtevät eri paikoista. Lippu ostetaan firman toimistolta yleensä saman firman bussiin, mutta matkatoimistot myyvät paikkoja useampiin bussifirmoihin. Osa yhtiöistä on kalliimpia, mutta hinta näkyy myös laadussa.

Yöllä olimme hyvissä ajoin odottamassa bussiyhtiön (El Dorado) toimistolla. Kaksi El Doradon bussia Chiclayoon meni ohi, mutta toimiston miehen mukaan kupikaan niistä ei ole meidän. Lopulta mies käski meidän siirtyä kadun toiselle puolelle odottamaan, rähjäisen toimiston edessä oli muitakin Chiclayoon menijöitä. Joku toimistolla pyörivä tyyppi otti lippumme, koska se pitäisi vaihtaa. Lopulta bussi tuli tunnin myöhässä, ei ollut El Doradon vaan huomattavasti halvemman firman. Saimme uudet liput, joissa luki hinta 25 solea, minne lie hävisi maksetut ylimääräiset 13 solea (okei vaan 4 euroa, mutta periaatekysymys!). Polvet ottivat kiinni edelläolevan penkkiin, ja kaiken kukkuraksi mun penkki ei inahtanutkaan taaksepäin. Ei hyvällä tahdolla eikä taistelulla. Öitä vaan teillekin.

Hyvin istutun yön jälkeen tulimme Chiclayoon varikolle, josta ei lähtisi busseja Trujilloon (ainakaan taksikuskien mukaan tai ainakaan lähiaikoina). Mototaksi vei auliisti meidät toiselle varikolle, josta saimme liput "muutaman minuutin" kuluttua lähtevään bussiin. Tunnin kuluttua olimme vihdoin matkalla Trujilloon jälleen täysin eri bussifirmalla, josta olimme lippumme ostaneet.

Trujillosta otimme taksin Huanchacoon, ja täällä ollaan! Oleillaan suomalais-perulaisen pariskunnan omistamassa hostellissa, hassua saada palvelua suomeksi. Paljon kotimaalaisia on tavattu, ja saatiin salmiakkiaaaaamnamnam! Päivällä oltiin kokeilemassa onnistuuko surffilaudalla seisominen vielä (kyl!).

Máncora ei siis osoittautunut suosikiksemme, paikasta ei missään vaiheessa tullut hyvää fiilistä, oli liian hikisen kuumakin. En suosittele, Perusta löytyy parempiakin rantakohteita. Mutta oli meillä hauskaa, hyvätuloisen skandinaavin on helppo valittaa.

Jottei Máncorasta jäisi pelkästään huono kuva.

Tuumia vielä Galápagoksesta

Kolmessa viikossa tuli tutustuttua laajemminkin Galápagossaariin ja myös pohdittua millaisen reissun sinne tekisi jos nyt uudelleen saisi valita (ei ainakaan samaan vapaaehtoistyöprojektiin...). Ajattelin jakaa hieman omia pohdintojani, joista voi ottaa vinkkiä mikäli joku lukijoista sattuu haaveilemaan matkasta päiväntasaajalle kilpikonnien keskelle (toki kaikki kulkevat omia reittejään). Galápagos koostuu siis 13 pääsaaresta, kolmesta pienemmästä saaresta ja 107 luodosta, ja käytännössä kaikki matkaajat menevät joko risteilylle tai vierailevat muilla saarilla yhdeltä käsin (island hopping) saadakseen laajemman käsityksen koko saaristosta.

Me pysyimme pääosin Santa Cruzin saarella Puerto Ayorassa, jossa vapaaehtoistyöprojektimme piti toteutua. Pt. Ayora on saariston suurin kaupunki, ei niin kovin viihtyisä tai siisti, suosittelen skippaamaan sen melko nopeasti Tortuga Bayn, Charles Darwin Research Centerin ja ehkä laavatunnelien näkemisen jälkeen. Myös Las Grietas on hieno paikka, mutta se on lähellä satamaa eikä senkään näkemiseen mene kauaa. Ainoa syy pysyä itse kaupungissa pidempään on viimeminuuttien tarjousten kyttääminen; esimerkiksi risteilyn saa halvimmalla paikanpäältä, kun laivat seilaavat mieluiten täydellä pääluvulla täyttäen viimeiset ylijäämäpaikat hieman halvemmalla. Myös suurin osa saarten välisestä liikenteestä kulkee Pt. Ayoran kautta, joten saarille saapuessa kannattanee lentää Baltralle (joka on 42 km Pt. Ayorasta ja käytännössä Santa Cruzin kenttä) San Cristóbalin sijaan. Lähteminen sen sijaan riippuu täysin suunnitelmasta; omatoimimatkailijoille suosittaisin ottamaan paluulennon San Cristóbalilta ja jättämään sen saarista viimeiseksi, näin välttää yhden pomppivan parin tunnin matkan pikaveneellä. 

Laavatunnelista ei tainnutkaan olla vielä kuvia; tunneli muodostuu kun kuumaa laavaa virtaa kiven läpi.

Kolmen ja puolen viikon aikana vierailimme neljällä saarella ja kävimme kolmena päivänä sukeltamassa. Saarista meidän molempien suosikki oli ehdottomasti Isabela; ainoa kaupunki Puerto Villamil on pieni ja sympaattinen, hiekkateitä pitkin voi kävellä paikasta toiseen ja mehevää hiekkarantaa on monta kilometriä. Aivan rannan tuntumassa on parikin mukavan oloista surffihostellia, tunnelma on rento ja ihmiset ystävällisiä. Maisemat vaihtelevat hiekkarannan palmuista Mordoria muistuttaviin laavakenttiin (Sierra Negran tulivuori, suosittelen!); Isabelan pinta-alasta 60% on laavan peittämää ja viimeisin tulivuorenpurkaus oli v. 2005. Aktiviteetteja löytyy snorklauksesta ja surffauksesta kilpikonniin ja flamingoihin, mutta erityisesti suosittelisin Isabelaa löhöilyyn ja rentoiluun.

Laavaa on.

Isabelalla hostelli kannustaa tasapainoharjoitteluun.

San Cristóbalilla on merileijonia. Paljon merileijonia. Varsinaista aktiviteettia emme itse saarella haalineet; kävimme interpretation centerissä, jossa kerrotaan Galápagoksen historiasta ja nykyisyydestä ja pällistelimme, noh, merileijonia. Yhtenä päivänä teimme snorklausretken Kicker Rockille, joka on kuulemma Galápagoksen parhaita snorklausmestoja. Ainakin galapagoshaita näkyi paljon ja kilpikonniakin, mutta snorklaus tuolla oli viimeinen aktiviteettimme saarilla, ja sitä ennen olimme käyneet jo sukeltamassa vieläkin huikeammissa mestoissa... Kannatti silti ehdottomasti. Toinen loistava paikka snorklaukseen on Floreanan edustalla oleva Corona del Diablo, jonne pääosin ei tehdä retkiä kuin risteilyiltä. Koska halusimme ehdottomasti sinne, päätimme mennä viikonlopuksi Floreanalle ja palkkasimme paikallisen kalastajan viemään meidät veneellään sekä Corona del Diablolle että Post Office Bayhin, jonne historian varrella merimiehet ovat jättäneet postejaan kotiinmenevien laivojen poisvietäviksi. Posti kulkee edelleen, nykyisin turistien matkassa.

Privaattiveneretki oli huikea, snorklaukset mahtavat ja postiakin jätettiin ja vastavuoroisesti otettiin yksi kortti Turkuun vietäväksi.. Floreana muuten on ihan ok, saarella on vain n. 130 asukasta ja kaksi hotellia eli tooodella hiljaista on. Otimme sinne päiväretken, johon sisältyi vierailu kilpikonnien luona sekä merirosvoluolat, ei mitään supererityistä, muttei ajanhukkaakaan. Jos Galápagoksella ei ole kiire, kannattanee Floreana sisällyttää suunnitelmaan. Myös useat laivat pysähtyvät siellä.

Corona del Diablo.

Floreanalla voi tsillailla mustahiekkaisella rannalla merileijonien kanssa.

Risteilyistä en osaa sanoa omakohtaisia kokemuksia, mutta uskoisin sillä tavoin saavan kattavan käsityksen saarista. Risteileminen on myös vaivatonta, laivan mukana pääsee paikkoihin joihin ei saarilta käsin tehdä retkiä ja tutustuu kanssamatkustajiin. Miinuksena näkisin liian rajoittuneisuuden; tiukat päiväohjelmat eivät anna juuri tilaa esim. rajattomaan löhöilyyn merileijonien kanssa rannalla tai suunnitelmien muutoksiin fiiliksen mukaan. Uskoakseni parasta olisikin ottaa alkumatkasta risteily, mutta varata sen jälkeen joitakin päiviä (tai viikkoja :)) parhaille paikoille tai niille jutuille, joita näki mielestään liian vähän.

Vedenalainen elämä Galápagossaarilla on huikeaa, ja kaikkien vähänkään sukellusintoisten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen. Eniten sukellusfirmoja (vaihtelevalla laadulla) on Puerto Ayorassa, ja ne tarjoavat kaikkea kursseista koesukelluksiin, eli myös osaamattomat voivat osallistua. Osaa sukelluksista pidetään haastavampina virtausten takia ja niihin vaaditaan enemmän kokemusta, esimerkkinä Gordon Rocks, jossa näimme vasarapäähaita. Päräyttävimmän sukelluskokemuksen saisi varmasti sukellusristeilyllä, jolla pääsee aina Galápagoksen kauimmille saarille (Darwin ja Wolf 12 tunnin merimatkan päässä) sukeltamaan useiden kymmenien vasarapäähaiden kanssa kirkkaisiin vesiin. Harkitsimmekin alkuun sukellusristeilyä viimeiselle viikolle kunnes googletimme asiaa ja totesimme hinnan olevan puolet koko reissubudjetistamme... Väliin jäi, mutta ehkä vielä joskus?

Juoksen itseni kiinni kirjaimin

Paljon on ehtinyt virrata vettä Amazonissa (n. 288 921 600 000 litraa Wikipedian mukaan), mutta ajattelin olla vihdoin ahkera ja päivittää missä mennään. Eli, "vapaaehtoistöiden" päättymisen jälkeen meillä oli vielä vajaa viikko aikaa seikkailla Galápagossaarilla. Otimme ensin kahden yön valmiiksi järjestetyn tourin Isabelalle ja päätimme jäädä vielä sen jälkeen päiväksi sinne hengaamaan. Sinänsä en pidä täysin pakettimatkojen ajatuksesta (ei pysty itse vaikuttamaan jos haluaisikin lorvailla jossain pidempään, vierailtavat paikat on yleensä turismin ydinkohteita ilman "aitoa" kokemusta paikallisesta kulttuurista jne.), mutta on siinä puolensa... Koko ajan on opas kertomassa ja kuljettamassa paikasta toiseen, itse ei tarvitse kun pitää silmät ja korvat auki ja mennä mukana, vaivatonta. Lisäksi samaan pakettiin kuului asiallinen hotelli, jossa sai mahtavaa ruokaa, eikä hinta ollut paljoakaan omatoimimatkaa kalliimpi. Samat paikat oltaisiin varmaan muutenkin koluttu, ja todennäköisesti joutuneet ottamaan päiväretkiä kun tällä puolella palloa ei juuri tunneta jokamiehenoikeuksia - moniin paikkoihin päästäkseen pitää palkata opas maastosta riippumatta.

Auringonlasku Isabelalla.

Turistit jonossa Sierra Negran tulivuorella.

Isabelalta jatkoimme San Cristóbalille muutamaksi päiväksi. Kävimme snorlaamassa Kicker Rockilla kymmenien haiden seassa (tosin vain 2-3-metristen) ja hengailimme rantakadulla merileijonien kanssa. Aurinko paistoi ja lämmintä oli. Viime viikon torstaina jätimme lopulta lumotut saaret taaksemme reilun kolmen viikon oleilun jälkeen. Oli mahtavaa pysähtyä aloilleen toviksi keräten taas matkustusenergiaa tulevia kuukausia varten.

San Cristóbalin merileijonia.

Kicker Rock, espanjaksi Leon Dormido (näyttää hiukan leijonan siluetilta oikeasta kuvakulmasta katsottuna mielikuvitusta käyttämällä).

Lensimme Baltralta Guayaquiliin ja otimme suoraan kentältä taksin bussiasemalle. Tai sinne olimme ajatelleet suunnata, mutta taksikuski kovasti vakuutteli minibussin (buseta) olevan nopeampi ja turvallisempi vaihtoehto päästä Cuencaan jättäen meidät minibussien lähtöpaikalle. Ilmeisesti minibussiliikenne on yleistynyt paikallisten bussifirmojen tehtyä sopimuksen kiinteistä hinnoista välille Guayaquil-Cuenca; bussit normaalisti maksavat Ecuadorissa n. dollarin/matkustustunti, mutta kyseisellä välillä tuplasti em. sopimuksesta johtuen. Minibussilla pääsisi perille hieman nopeammin ja vain muutaman dollarin lisähinnalla. Tosin kuulemma seuraava buseta lähtisi vasta parin tunnin kuluttua ollen perillä myöhään illalla, mutta firma tarjoaisi kiireisille yksityisautokyytiä, eikä maksaisikaan kuin muutaman dollarin enemmän kuin minibussi... Aamuviiden herätyksen ja lähes kahdentoista tunnin matkustamisen uuvuttamina päätimme tarttua tarjoukseen, eli rinkat autoon ja nokka kohti Cuencaa.
Päätös yksityisautosta osoittautui lopulta erinomaiseksi, kun saimme matkaseuraksemme samaan autoon puheliaan 64-vuotiaan cuencalaistaiteilija Gustavon ja hänen vaimonsa Marian. Kolmessa tunnissa kuulimme heidän neljästä lapsestaan, puhuimme taiteesta ja keskustelimme kaikesta politiikasta shamanismiin. Saimme Gustavolta myös hostellisuosituksen; hänen studionsa sijaitsi sattumalta aivan kivenheiton päässä hostellista, jonne olimme ajatelleet suunnata, ja hänen ystävillään olisi hostelli aivan vieressä. La Cigale osoittautui oivaksi valinnaksi ja huoneitakin oli vapaana, joten asetuimme taloksi.

Gustavo ja Maria.

Tähän mennessä vierailemistamme Etelä-Amerikan kaupungeista on Cuenca ehdottomasti suosikkini. Kaunista arkkitehtuuria, museoita, taidetta, elämää... Kadutkin olivat keskimääräistä siistimmät. Vietimme Cuencassa neljä päivää, tuntui virkistävältä olla välillä kaupungissa asutuksen keskellä luonnon sijaan. Vierailimme päivittäin Gustavon studiolla, kiertelimme kaupunkia ja pari museotakin. Hengailimme myös paljon Kolumbiassa tapaamamme argentiinalaisen Raquelin kanssa; hän on Cuencassa kahdeksan viikon joogaohjaajakurssilla ja oikeastaan alkuperäinen syykin meille poiketa kaupunkiin. Mahtavaa nähdä tuttuja (ja vieläpä mukavia sellaisia), jatkuva itsensä esitteleminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on välillä raskastakin.

Kaupungissa tapahtuu: osuimme keskelle sunnuntaikulkuetta, joka koostui autoista ja puetuista lapsista ja nuorista.

Pukeutumisteemat pyörivät uskonnollisissa aiheissa, mutta oli mukana alkuperäiskansojen asuihin pukeutuneita ja tonttujakin.

Saimme myös hauskan muistutuksen maailman pienuudesta, kun viimeisenä iltanamme Cuencassa menimme syömään intialaiseen ravintolaan ja yllättäen törmäsimme siellä suomalais-ruotsalaiseen pariskuntaan, jotka olimme tavanneet alunperin Kolumbian ja Ecuadorin raja-asemalla. Seuraavana kohtasimme Otavalossa, sitten Quitossa sattumalta samassa hostellissa ja nyt siis cuencalaisessa intialaisravintolassa. Pariskunnan olisi pitänyt olla suunnitelmiensa mukaan jo aikaa sitten Perussa, mutta Ecuadorissa oli riittänyt nähtävää meidän ollessa Galápagossaarilla. Melkoista.

Cuencasta jatkoimme matkaamme Vilcabambaan, pieneen vuoristokaupunkiin, jossa on upean hieno hotelli puutarhalla ja uima-altaalla (omistajat pitävät reppureissaajista ja heillä on myös halvempia huoneita). Täällä ollaan oltu pari yötä ja otettu iisisti upeissa maisemissa. Eilen käytiin kaikki vuorollamme hieronnassa ja nautiskeltiin luonnon rauhasta ja rennosta olosta. Illalla jatkamme matkaa, nappaamme yöbussin ja tähtäämme perjantaiksi Peruun.

On töitä ja on vapaaehtoistöitä

Ennen matkaa saatiiin päähämme, että Galápagossaarilla voisi olla mukava tehdä vapaaehtoistöitä. Siten saisi varmasti paremman otteen saarten ainutlaatuisesta luonnosta ja historiasta, oppisi ehkä espanjaa paremmin ja tutustuisi muihin vapaaehtoisiin. Mielessä ja toiveissa oli projekti luontoon ja elämiin liittyen, kun medisiinan parissa pääsee touhuamaan vielä vuosikymmeniä.

Kilroyllä oli aiemmin ollut tarjolla luontoon liittyvä vapaaehtoisprojekti täällä, mutta jostain syystä sitä ei ollut enää saatavilla - siispä netin syövereistä tutkimaan vaihtoehtoja. Projekteja löytyi jopa parin tuhannen dollarin hintaisia, mutta päädyttiin melko edulliseen, vain majoituskulut kattavaan projektiin. Ecuador Eco Volunteer vaikutti sivujensa perusteella asialliselta.

Jo ilmoittautumisvaiheessa mailit paikasta olivat epämääräisiä, mutta ajattelimme sen liittyvän yhteyshenkilön kiireisiin tai muuhun vastaavaan. Ilmoittautumislomakkeet lähetettiin meille pariin kertaan, lasku tuli ensin kahdesta viikosta yhdelle, eikä viesteissä juuri kerrottu mitään projektista tai muista käytännön asioista. Kun ilmoitimme viime hetkellä sähköpostitse katsoneemme lentomme väärin ja tulisimme päivää myöhemmin, ei ketään tuntunut se juuri haittaavan tai edes kiinnostavan. Saimme majapaikkamme osoitteen, ja päätimme itse hankkiutua kentältä paikalle. Hyvä niin, koska myöhemmin muutaman muun projektiin tulleen vapaaehtoisen kanssa juteltuamme kuulimme, että heidät oli luvattu hakea kentältä, mutta ketään ei ollut saapuessa vastassa, eikä heillä ollut aavistustakaan, minne heidän pitäisi tulla...

No, tapasimme vapaaehtoisista vastaavan Josén Puerto Ayorassa, ja meidät majoitetttiin ihan asialliseen asuntoon (= huone, jossa sänky, suihku ja vessa). Keittiötä ja nettiä saamme käyttää hostellilla, jonka yhteydessä José on töissä. Saapumispäivänä ei olisi töitä, mutta tiistaina klo 14.30 menisimme Tortuga Bayn rannalle. Alkuun ohjelmassa olisi vain rannan siivoamista, kun "nyt on aika kiireistä". Ok, kuulostaa ihan järkevältä ja hyödylliseltä.

Rankka työpäivä, Tortuga Bay.

Todellisuudessa seuraavana päivänä meidät vietiin rannalle, käteen annettiin kangaskassi ja ohjeena oli "kerätkää roskia". Mukaamme tuli kauluspaitaan pukeutunut Fernando, joka ei juuri pukahtanut sanaakaan, kulki vain perässämme kantaen snorklausvarusteitamme ja näyttäen koko ajan hieman vaivaantuneelta. No, koska olimme halunneet tehdä töitä ja roskien kerääminen oli ainoa ohjeistus joka saatiin, keräsimme kaikki kymmenisen roskaa, jotka rannalla lojuivat. Ei hanskoja, ei työvaatteita, ei edes suoraan roskineen poisheitettävää muovipussia. Ironista oli myös se, että luonnonpuiston alueella roskia oli vain kourallinen, mutta heti alueen ulkopuolella kadunvarsilta olisi siivonnut 100 metrin matkalta jätesäkin täyteen karkkipapereita, pulloja ja tupakantumppeja. Alkuinnostuksessamme keräsimme hetken niitäkin (kunnes totesimme roskia olevan loputtomasti), ja Fernando pysähteli kiltisti perässämme.

Seuraavana päivänä ohjelma toistui, tosin edes Fernando ei tullut enää mukaamme. Kahdestaan kangaskassin kanssa rannalla vaeltelu tuntui hieman turhauttavalta, mutta kerättiin kuuliaisesti edellispäivän jälkeen ilmestyneet jätökset. Kolmantena päivänä saimme mukaamme kolmannen vapaaehtoisen, japanilaisen Yon. Menimme jälleen samalle rannalle, ja saimme tehtäväksemme vihkiä hänet vaativan työmme salaisuuksiin. Roskaa tuli puoli pussia. Hostellilla José valitteli kiireitään, mutta lupasi ensi viikolla tilanteen parantuvan.

Neljäntenä päivänä kohteenamme oli uusi paikka, mutta roskien kerääminen edelleen ainoa homma. Tällä kertaa mukaan tuli Raya ystävänvä Alejandron kanssa, menimme Las Grietasin vuonomuodostelmalle uimaan ja matkalla poimimme kolmestaan Yon kanssa sarkastisen huvittuneella innolla jokaisen pienenkin roskan pohdiskellen samalla, kuka tässä huijaa ja ketä. Tietävätkö Ecuador Eco Volunteerin pääjehut, miten homma täällä päässä toimii? Vai yritetäänkö tässä nyhtää turisteilta rahaa vapaaehtoistyö-nimikkeellä? Toivottavasti ainakaan valtio ei sponsoroi tätä hanketta...

Las Grietas.

Uusi työviikko ja hieman toivoa jäljellä. Jouluaatto oli vapaa, mutta joulupäivänä menisimme kuulemma sisämaahan kilpikonnaranchille töihin. Saamassamme vapaaehtoistyöohjelmalappusessa oli maininta kilpikonnien seuraamisesta, vieraskasvillisuuden kitkemisestä ja paikallisten lajikkeiden opiskelusta ja tunnistamisesta, ehkä pääsisimme oikeasti hommiin? Toiveet rapistuivat siinä vaiheessa kun samaan autoon tuli kaksi turistia ja kuskimme Marcelo esittäytyi päivän oppaaksemme. Kiersimme farmilla turistien kanssa, kilpikonnat oli kivoja, kävimme laavatunnelissakin.

Yo oli vapaaehtoistöissä vain muutaman päivän, saimme kuitenkin seuravana päivänä tiimiimme jälleen kolmannen vapaaehtoisen, Clancin. Uusi vapaaehtoinen, Fernando kuskiksi ja uusi turistiretki kilpikonnaranchille. José vakaasti lupasi seuraavaksi päiväksi oikeita töitä rancilla, vieraskasvien kitkemistä jne., joulu oli vähän sekoittanut suunnitelmia... Tai ei sittenkään, seuraavana päivänä menisitte oppaan kanssa tutustumaan Darwin Centeriin, mutta sitä seuraavana päivänä sitten.

Odottelimme vakioaikaamme perjantaina jotain tapahtuvaksi, yksi autollinen turisteja lähti Fernandon kanssa sisämaahan. Kukaan ei sanonut meille mitään tai noteerannut meitä, Joséa ei näkynyt ja lopulta kysyimme hostellin pomolta Jonathanilta tietääkö hän mahdollisesti jotain meidän päivän ohjelmastamme. Soitto, tiukkasanainen espanjankielinen keskustelu ja vähän ajan päästä Fernando ajoi samojen turistien kanssa hostellin eteen käskien meidän hypätä kyytiin. Kolmas kierros kilpikonnaranchilla? Ei! Matkalla ranchille Fernando tiputti meidät keskelle hiekkatietä, saimme pari jätesäkkiä ja käskyn kävellä tulosuuntaan päin keräten roskia matkan varrelta, hän noukkii meidät sitten ranchilla käymisen jälkeen kyytiin. Hienoa. Lehmät ihmettelivät mitä turistit tekevät keskellä maaseutua muovipussin kanssa, ja ohimenevät taksit hieman hidastivat puskissa pussin kanssa kyyristelevien potentiaalisesti eksyneiden länsimaalaisten kohdalla. Roskaa tuli jopa kaksi jätesäkkiä.

Töissä hiekkatiellä.

No niin. Viikonloppuna tuli uusia vapaaehtoisia ja Clanci lähti jatkamaan matkaansa. Olisimme halunneet kysyä ja keskustella Josén kanssa töistä; onko jotain oikeasti tapahtumassa vai yrittääkö hän vaan keksiä meille jotain tekemistä oikean projektin puuttuessa. Joséa ei kuitenkaan näkynyt, ja vähän myöhemmin kuulimme hänen lähteneen Guayaqiliin.

Tarkkaavaiset lukijat kenties avasivat linkin Ecuador Eco Volunteersista; linkittämisen yhteydessä huomasin itsekin, että sivuille oli ilmestynyt teksti: "AT THE MOMENT WE ARE NOT ACCEPTING ANY BOOKINGS FOR THE GALAPAGOS". Me emme ole saaneet minkäänlaista tietoa projektin tauottamisesta, toki olemme voineet aavistaa, ettei tänne kannata ottaa enempää vapaaehtoisia... Mahdollisesti syynä on palaute; Clanci ja Yo puhuivat molemmat laittavansa mailia projektin yhteyshenkilölle, me olimme ajatelleet ensin keskustella Josén kanssa meiningistä ja olla sen jälkeen yhteydessä muihin. Joséa ei ole nyt melkein viikkoon näkynyt, eli sähköposti on varmaan seuraava askel.

Tosin, valoa ikkunassa on. Hostellin Jonathan (joka on seurannut vapaaehtoisprojektin touhua sivusta ilmeisesti pidempäänkin) mainitsi meille innostuneena sunnuntaina, että nyt luvassa olisi oikeasti oikeita töitä ja maanantaina klo 7.20 menisimme farmille auttamaan. Harmillisesti aiempien viikon pettymysten perusteella olimme varanneet sukelluksen samalle päivälle, joten työt jäivät meidän osaltamme tekemättä. Mutta viikonloppuna ilmestyneet uudet vapaaehtoiset kertoivat oikeasti istuttaneensa eilen pensaita farmilla! Tänään on luonnollisesti vapaapäivä uuden vuoden alkamisen takia, ja Jonathan on helisemässä oman hostellinsa pyörittämisen kanssa, mutta ehkä huomenna vihdoin jotain oikeasti hyödyllistä...?!

Lehmät kummastelevat, miksi joku haluaisi kerätä roskia vapaaehtoisesti.

Mitä opimme tästä. Internetin informaatioon ei aina kannata luottaa, ja ainakin tietoa pitää hakea useasta eri lähteestä. Ihmisten antama palaute projektista kannattaa usein lukea (järkeä käyttäen), esim. jälkiviisaana olisi jotain voinut päätellä siitä, ettei Ecuador Eco Volunteerin sivuilla ole yhtään kommenttia liittyen Galápagossaariin... Jos projektin yhteyshenkilöltä ei tunnu saavan kunnon informaatiota heti, ei sitä todennäköisesti saa myöhemminkään ja kannattaa vahvasti harkita uuden projektin etsimistä. Sekin on huono merkki, jos projektin voi aloittaa koska vaan ja siihen voi osallistua vain lyhyen ajan (meidän valitsemassa projektissa minimi on viikko ja maksimiaika 4 viikkoa, josta voi päätellä, ettei yksi vapaaehtoinen voi tehdä mitään kovin paljon perehtymistä ja oppimista vaativaa...). Internetistä löytyy maailmmanlaajuisesti toimivia vapaaehtoistyösivustoja, joista löytyy paljon positiivista palautetta. Clanci oli osallistunut aiemmin kahteen loistavasti onnistuneeseen vapaahetoistyöprojektiin I to I:n kautta, ja suomalaisiakin sivustoja löytyy.

Loppuun vielä positiivista: ympäristö Galápagoksella on ollut mitä parhain, ja "työn" puolesta ollaan päästy hienoihin paikkoihin. Vaikka ei saatu olla avuksi, on kaiken kaikkiaan täällä ollut todella siistiä. Töitä voi tehdä sitten Suomessakin... Joskus tekisi mieli vielä yrittää vapaaehtoistöitä uudelleen, ja tästä oppineeena osaa seuraavaa projektia etsiä entistä huolellisemmin. Hyvää uutta vuotta kaikille!