Lima - Arequipa

Perun ajat ovat nyt ohitse ja tällä hetkellä majaillaan La Pazissa, hektisessä ja kummallisessa Bolivian hallinnollisessa pääkaupungissa (oikeusistuin sijaitsee Sucressa, joka on Bolivian virallinen pääkaupunki). Jani jäi matkasta Peruun, eli matkajoukkomme on supistunut kahteen. Mutta jotta tämä blogi palvelisi orjallisesti matkasuunnitelmaamme, täytyy yhteenvedota vielä lähes kuukausi matkaamista ennen tähän pisteeseen päätymistä...

Eli. Huarazista jatkoimme suomalaisittain-huvittavan-kuuloisten kaupunkien sarjaa Limaan. Teimme siellä vain työpäivän mittaisen pysähdyksen, mutta olimme sitäkin tehokkaampia verrattuna keskimääräiseen aktiviteettitasoomme. Pitkään reissatessa laiskistuu, ja useimmiten päiväsuunnitelmat ovat löyhiä, sikälimikäli niitä on ollenkaan. Limassa kuitenkin ahdoimme kahdeksaan tuntiin kaksi kaupunginosaa, verkkaisen aamupäiväkävelyn rantabulevardilla, yhden museon, lähes tunnin mittaisen paikallisbussimatkan kaupungin sisällä ja lisäksi ehdimme hengailla Starbucksissa läskikahvien kera, ravinnoida ja metsästää bussiliput (pääkaupungissakaan ei tunneta käsitettä "bussiasema").

Limaa.

Lima yllätti siisteydellään ja eurooppalaisuudellaan (historialla on ollut osuutta asiaan), ja olisi kaupungissa voinut viettää aikaa muutaman päivän enemmänkin. No, kaikkea ei voi saada, ja illalla matka jatkui jo yöbussilla (16h) kohti Arequipaa.

Arequipassa päätimme kokeilla millainen on "party hostel", smurffibileiden jälkeen totesimme, ettei ole meidän juttu. Seuraavana päivänä vaihdoimme hostellia ja vierailimme Santa Catalinan luostarissa. Luostari on kuin pieni muurein ympäröity kylä aivan kaupungin keskustassa. Siellä asuu edelleenkin kolmisenkymmentä nunnaa, mutta pääasiallisen populaation muodostavat turistit. Yleisesti emme ole vierailleet juuri uskonnollisissa komplekseissa, mutta luostarin alue oli kaunis ja tunnelmallinen - kannatti.

Luostarissa oli hiljaista...

... ja värikästä.

Yksi Arequipan lähistön suosituista turistikohteista on Colca-kanjoni, maailman syvin moinen. Ajallisista syistä päädyimme tekemään sinne vain päiväretken = paljon minibussissa istumista ja taktiset pysähdykset näköalapaikoilla... Itse kanjoni oli kaiken huipuksi pilvien peitossa, mutta näimme sentään pari kondorikotkaa. Ja tutustuimme kahteen hauskaan brasilialaistyttöön, mikä oli ehkä retken paras anti.

Maailman syvin kanjoni, kuten kuvasta näkyy.

Illalla yöbussilla matka jatkui kohti inkojen maailman napaa Cuzcoa, joka ansaitsee ihan oman kirjoituksensa.

Kauneuden takia kannattaa kärsiä

Huaraz on suomalaiseen korvaan huvittava nimi. Päädyttiin jatkamaan matkaa sinne Huanchacosta vähän vahingossa, kun matkaoppaasta luettiin siellä olevan kaunis Huascaranin luonnonpuisto, ja lähistöllä tavataan endeemistä Puya raimondii-kasvia, joka voi saavuttaa jopa 10 metrin korkeuden sadan vuoden elinaikanaan, kukkii kertaalleen ja kuolee. Hyvien mainostusten perässä päätettiin siis tehdä koukkaus vuoristoon ennen Etelä-Perua.

Paikan päällä päästiin taas kokemaan ohuen ilmanalan vaikutukset, pari päivää meni hengästyessä ja syödessä. Huarazissa ei nimittäin hirveästi tuntunut olevan tekemistä luonnossa samoilun ohella, ja ensimmäiset päivät piti akklimatisoitua ennen vuorille lähtöä. Suosituin alueen aktiviteetti vaikutti olevan kuulopuheiden ja internetin ihmeellisen maailman perusteella Santa Cruzin neljän päivän vaellus, johon meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Onneksi löydettiin myös paljon kehuja saanut päiväretki Lake 69:lle (jonka nimi sopii hyvin huvittavat paikannimet-teemaan).

Ja huhhuh mikä päiväretki olikaan! En ehkä koskaan ole tehnyt mitään raskaampaa. Mt. Kenyalle kiivettiin kolmisen vuotta sitten 4985 metriin, viimeisen kilometrin nousun aikana kyllä oksetti välittömästi jos yritti mennä edes normaalia kävelyvauhtia, mutta muutoin olo oli ihan kohtalaisen hyvä. Nyt sen sijaan uupumus oli valtaisa, jokaisen askeleen ylämäkeen sai taistella puolikkaan jalkateränmitan kerrallaan, lihaksissa ei kerta kaikkiaan ollut voimaa ja parinkymmenen sentin korkuisen askelman jälkeen oli välttämätöntä pysähtyä haukkomaan henkeä. Taustalla vaikutti varmasti korkeuden lisäksi se, että viikkoa aiemmin pelkästään lähiravintolaan kävely uuvutti täysin sairastelun jälkeen. Mutta jalkaa toisen eteen eikä luovuteta, ja niin päästiin puuskuttaen perille.

Askel... Toinen... Ouh.

En ehkä koskaan unohda sitä näkyä, joka aukesi viimeisen ylämäen jälkeen. Edessä polku keskellä kivikkoa, polun päässä häämötti turkoosinsininen vesi, ympärillä lumihuippuisia vuoria ja jäätiköltä viuhui vuorenrinnettä alas kymmeniä pieniä vesivanoja. Viimeiset metrit askel oli kevyempi kuin missään vaiheessa kolme tuntia kestäneen kävelyn aikana. Lopulta järvimaisema aukeni edessä kokonaisuudessaan; yksi epätodellisimpia ja kauneimpia maisemia, joita oon koskaan nähnyt. Vesi oli sellaisen sinistä, jota aiemmin olen luullut kuvissa muokatuksi. Jäätikkö paukkui ja rätisi jossain yläpuolellamme jylhien vuorten rinteillä. Ei haitannut enää hengästyminen tai uupumus, 4600 metrin korkeus oli sitä paitsi nyt saavutettu ja loppumatka olisikin takaisin alamäkeä.

Todellisuus oli vielä paljon päräyttävämpi.

Järven rannalla söimme eväät ja paistattelimme päivää. Perussa on nyt sadekausi, mutta meillä kävi uskomaton tuuri ja lähes koko päivän paistoi aurinko. Alaspäin taival oli huomattavasti kivuttomampi, mutta hitaasti mentiin edelleen.

Alaspäin menossa.

Alun perin olin itse Huarazissa kaikkein kiinnostunein niistä satavuotisista kymmenmetrisistä ihmekasveista, mutta ne jäivät väliin aikataulun takia. Eikä tämän vaelluksen jälkeen haitannut yhtään. Jos joskus satutte Huaraziin, menkää Lake 69:lle! Järven ohella koko päiväretki on upeissa vuoristomaisemissa alkaen 3900 metrin vihreästä lehmien täyttämästä laaksosta ylös kivikkoista rinnettä kohti lumihuippuja. Eikä vaellus ole oikeasti fyysisestikään niin vaativa kuin mulle henkilökohtaisesti tuolloin oli toipilaana ja ohuesta ilmasta kärsien (muistakaa akklimatisaatio!). Ehdottomasti suosittelen.

(Ja niin, järven nimi tulee loogisesti siitä, että alueen kaikki järvet on persoonattomasti numeroitu järjestyksessä. Mutta kuulemma maailmassa ei ole yhtään toista Lake 69- nimistä järveä.)

Varustevinkki

Saatiin Kolumbiassa vinkki kanssamatkaajilta filtteripullosta; sen voi täyttää mistä tahansa makeanveden lähteestä, ja filtteri suodattaa niin taudinaiheuttajat kuin kemikaalitkin. Maissa, joissa puhdas vesi ei ole itsestäänselvyys, on filtteripullo loistava keksintö. Säästyy luontoa (ja rahaakin), kun ei tarvitse ostaa koko ajan pullovettä.

Tilasimme omat pullomme joulun alla, kun Jani oli menossa veljensä luo Miamiin ja niin ollen meillä oli muutaman viikon pysyvä postiosoite, johon vastaanottaa paketteja. Filtteripulloja valmistavat useammatkin firmat, mutta tilasimme omamme Drinksafe-Systemsiltä, ratkaisevina etuina suurin suodatettavan litramäärä (1600l) ja filtterin automaattinen sulkeutumismekanismi suodattimen tullessa tiensä päähän.

Ekopullo tositoimissa Lake 69:llä.

Alkuun tuntui filtterin läpi tulevan vesi ärsyttävän hitaasti, mutta siihen tottuu. Maku vaihtelee täyttämiseen käytetyn veden laadun mukaan, muttei filtteröity vesi ole maistunut kertaakaan erityisen pahalta tai epäilyttävältä. Tuota meidän pulloa ei saa kallistaa vaan vesi pitää imeä kuin pillistä filtterin läpi, minkä miinuksena on se, ettei pullosta saa puhdistusvettä esim. hedelmille tai hammasharjalle. Samaisella firmalla on tosin saatavilla myös muovinen pullovaihtoehto, josta veden saa puristettua filtterin läpi.

Kaiken kaikkiaan ollaan oltu tyytyväisiä hankintaan, suosittelen! Erityisesti jos matkaa maissa, joissa hanoista ei keskimäärin saa juomakelpoista vettä on ekopullo loistava investointi. Kerralla joutuu pullosta maksamaan hiukan enemmän kuin kaupan pullovedestä, mutta ostos maksaa itsensä takaisin vedensaannin helppoutena, hyvänä mielenä ja lopulta myös rahallisena säästönä, puhdasta vettä tarvitsee päivittäin yllättävän paljon kaikenlaiseen.

Perun Little Finland

Huanchacossa vierähti siis viikko tsillaten ja sairastaen. Guadeloupelta alkaen oltiin päätetty, että Perun rannikolla mennään sitten viimeistään uudestaan surffaamaan. Kerran tulikin käytyä vedessä, kunnes tauti iski. Pojat olivat hiukan ahkerampia ja kävivät kokeilemassa aaltoja muutamanakin päivänä, harmillisesti kuitenkin Huanchacossa järjestettiin juuri samaan aikaan surffauksen longboard-maailmanmestaruuskisat ja parhaat aallot oli varattu kilpailijoille.

Huanchacon sydän on rannalla.

Surffikisoja käytiin katsomassa ohimennen yhtenä päivänä, melko hidastempoinen laji katsottavaksi etenkin kun ei ymmärrä touhusta juuri mitään. Vaivattomalta näytti lautailu kun sen osaa. Kisojen päätteeksi järjestettiin isot lopetusjuhlat, joihin olisi pääsylipun (n. 6-7 euroa) hinnalla päässyt kuuntelemaan NRJ-toppipoppihittejä rannalle eristettyyn diskoon. Latinohittejä soittava livebändikin oli ohjelmassa. Skipattiin kuitenkin megabileet ja päädyttiin hengailemaan ympäriinsä - kaupunki parveili porukkaa kuin Turku vappuna. Paikallisten mukaan kyseessä oli suurimmat juhlat koko vuotena, oma juhlatunnelmani ei kuitenkaan noussut ihan huippuunsa taudin ja antibioottikuurin lannistamana.

Surffikisat näytti mun silmään käytännössä tältä (kuva tosin harjoituksista).

Huanchacosta jäi kyllä kaiken kaikkiaan hyvä fiilis. Leppoisa rantakohde, auringonpaahtamia surffaajia ja hiekkaa varpaissa. Niin, ja suomalaisia, paljon. Majoituimme siis suosituksen perusteella perulais-suomalaisen pariskunnan omistamaan hostelliin (Surf Hostal Meri); työntekijät olivat suomalaisia ja kaiken kaikkiaan törmättiin kymmenkuntaan suomalaiseen, jotka olivat ohikulkumatkalla. Oli omituista puhua niin paljon äidinkieltään ja saada jopa palvelua sillä. Paikallisetkin tuntuivat tietävän pienen suomalaisyhdyskunnan läsnäolon, sillä usein kotimaamme kertomisen jälkeen he mainitsivat, että Huanchacossa on paljon muitakin suomalaisia.

Siispä, jos Perussa iskee koti-ikävä, kannattaa tsekata Huanchaco. Voi saada aamupalaksi puuroa ja, jos hyvä tuuri käy, jopa maistiaisen salmiakkia.