Turistina Bogotássa

Viikko on nyt vierähtänyt Kolumbian pääkaupungissa; vaikka ollaankin leppoisalla matkustustahdilla liikkeellä, niin täällä ollaan suhailtu melko tehokkaasti paikasta toiseen ihailemassa asioita. Keskiviikkona koitettiin uudelleen kultamuseota, tällä kertaa onnistuneesti. Alkuun ajattelin Museo del Oron olevan pramea ja visuaalisesti räiskyvä, mutta pohjimmiltaan hieman tylsä ja itseään toistava... Väärässä olin. Seinillä kerrottiin juurta jaksaen kullan historiasta, alkuun kullan työstämistavoista ja niiden kehittymisestä ja tämän jälkeen jokaisesta menneestä aikakaudesta, kultaesineiden symboliikasta ja paikallisesta kulttuurihistoriasta. Meillä taisi vierähtää pari-kolme tuntia kultaesineitä tarkastellessa ja ihaillessa, ja enemmänkin olisi saanut aikaa kulutettua.

Kullan lisäksi oli myös savi- ja keramiikka-asioita.

Nää kapeet tyypit oli mun suosikkeja.

Siitäpä vermeet ensi viikonlopulle!

Torstaina jatkettiin kultatunnelmissa ja tehtiin retki paikallisoppaamme Ramin kanssa Guatavitan laguunille. Kyseessä on pyöreä, kraaterinomainen järvi, jota espanjalaiset ovat aikoinaan yrittäneet tyhjentää kulta-aarteiden löytämisen toivossa. Samaisesta paikasta on saanut myös alkunsa legenda El Doradosta (joka ainakin itselleni on parhaiten tuttu Aku Ankasta, hyvä Don Rosa!).

Vesi oli vihreää.

Vasemmalla näkyy V:n muotoinen aukko, josta espanjalaiset yrittivät tyhjentää järveä - itse asiassa onnistuivatkin laskemaan vedenpintaa muutamilla metreillä.

Voin kuvitella kuinka ihmeissään espanjalaisvalloittajat ovat olleet, kun tonnäköisiä tyyppejä on kävellyt vastaan.

Perjantaina urakoitiin jälleen yks museo, kun mentiin ihastelemaan Fernando Botéron maalauksia. Joukossa oli myös muutama Picasso, Dalí ja Miro. Botérolla on kyllä hyvä meiniki töissään, ei voi kun hymyillä (mutta taiteilija itse on ainakin kuvissa kovin juro, googlettakaa vaikka).

Las gordas de Botéro

Löysin joukosta myös kuvan itsestäni, vain hiusten väri on eri.

Huhhuh, joko hengästyttää? Meitä ainakin hengästytti, kun lauantaina kiivettiin Monserrate-vuorelle n. 3100m korkeuteen. Bogotáhan tosin sijaitsee 2600 metrissä, eli korkeuseroa ei tullut niin huimasti, mutta ohuen ilman vaikutuksen huomaa. Näkymät oli mainiot, ja kävely kävi kuntoilusta - hyvää treeniä Machu Picchua varten.

Todiste siitä, että oltiin korkealla ja että kaupunki on iso.

Lauantai-ilta vietettiin Ramin ja Adrianan kanssa, kuvat kertonevat enemmän kuin selitys. Opeteltiin tanssimaan, merengue on jopa melko helppoa! Notkauttelee vaan polvia vuorotellen, hiukan keikuttaa takapuolta ja pyörii hitaasti ympäri.

Jooh. Sunnuntaiaamuna sännättiin jo ennen kahdeksaa kirpparille, joka oli ihan oikea kirppari! Upeuksia olisi voinut ostaa vaikka kuinka, mutta piti hillitä itsensä, kun rinkka on nyt jo melkoisen täynnä. Päivä jatkettiin kuumilla lähteillä Choachissa paikallisten isäntiemme kanssa, lilluttiin vaan lämpimässä vedessä ja nautittiin elämästä. Päästiin saunaankin!

Maanantaina vielä urakoitiin suolakatedraali, joka sijaitsee reilun tunnin päässä keskustasta ja jota markkinoidaan "Kolumbian parhaimpana ihmeenä". Sinänsä ihan hieno paikka, mutta suhteellisen kallis ja meidän näkökulmasta ehkä hieman rahojen tuhlausta. Mutta opittiinpa uutta suolakaivoksista. Otettiin vielä peruslipun lisäksi "kaivosmieskierros", kun hintaa tuli ekstraa vain reilu euro. Turistiudessaan kierros oli jopa huvittava, kun kuljettiin pimeässä kypärät päässä ja lopuksi koettiin "oikea" kaivoskuilun romahtaminen, eli kaiuttimista kuului räminää ja seinässä oleva savukone alkoi tupruta. Mutta oli se hauskaa.

Suolakatedraalin pointti siis on siinä, että seinät ovat suolaa. Katedraali sijaitsee kaivoksessa, joka on edelleen toiminnassa öisin.

Valopää leikkii kaivosmiestä.

Paljon tuli touhuttua viikossa, tällaista tahtia ei kyllä jaksaisi koko reissua... Mutta mielenkiintoista on ehdottomasti ollut. Tänään jatketaan matkaa länteen Salenton kylään rauhaan ja hiljaisuuteen.

Locombia

Jos olisin jaksanut ottaa edes hiukan selvää ja ajatellut asiaa tarkemmin, olisin varannut Kolumbialle enemmän aikaa ja ehkä skipannut Guadeloupelta pari viikkoa. Täällä on kaikkea: Karibianmerellä paratiisirantoja, joilla voi sukeltaa ja surffata, vuoristoa ja jopa jäätikköä, kahviviljelmiä, luonnonpuistoja, pala Amazonia, rauniokaupunkeja, kultaa ja kulttuuria... Ihmiset on todella ystävällisiä ja iloisia.

Mun äidin serkku on naimisissa kolumbialaisen naisen kanssa. He asuvat Bogotássa, ja olemme täälläollessamme viettäneet luonnollisesti heidän kanssaan aikaa. Olemme saaneet paljon apua ja vinkkejä ympäristön nähtävyyksistä. Adrianan kanssa olemme vertailleet kulttuurejamme. Kolumbialaiset ovat intohimoisia ja räiskyviä (latinoveri...), tanssivat ja laulavat ja nauttivat elämästä. Ja suomalainen mies ei puhu eikä pussaa...? Ei aivan. Mutta pelkässä keskustelussakin eron huomaa, kun Adriana innostuu yhä uudelleen ja uudelleen silmät laajentuen kaikista hienoista paikoista ja nähtävyyksistä, joita me voisimme täällä käydä katsomassa, on suomalainen vastaus vaatimattomampi ja rationaalisempi. Hyvä esimerkki kulttuurieroista lienee myös esimerkiksi joulu, jolloin kuulemma täällä koko maa tanssii, laulaa, iloitsee ja juhlii, kun taas Suomessa perheet vetäytyvät koteihinsa nauttimaan rauhasta. Yhteistäkin toki on, ja tärkeintä molemmille kulttuureille kyseisessä juhlapyhässä lienee yhdessäolo. Molemmissa tavoissa juhlia on puolensa.

Paikalliset bailaa seinilläkin.

Kolumbia on totisesti mielenkiintoinen maa. Sen historia on raskas huumesotien ja muiden valtataisteluiden takia, ja paikalliset yrittävät todella kaikkensa ja päästä taakan yli. Maasta yritetään tehdä houkuttelevampaa turisteille, ja merkittävin askel on turvallisuuden parantaminen. Toki Kolumbiasta löytyy osia, jossa hengen menettäminen on enemmän itsestäänselvyys kuin sen pitäminen, mutta kuulin, että pysytellen oikeilla alueilla on Kolumbia turvallisempi maa kuin esimerkiksi Ecuador. Emme tosin ole olleet täällä vielä viikkoakaan, mutta ainakaan toistaiseksi ei yhtään uhkaavaa tilannetta ole tullut vastaan. Muilta matkaajilta ja paikallisilta olemme kuulleet toki ryöstötarinoita, mutta missäpä suurkaupungissa ei ryöstöjä tapahtuisi. Turvallisuuden parantamisyritykset näkyvät katukuvassa, kun jokaisen kulman takaa löytyy aseistettu poliisi, vartija tai sotilas, yleensä useita sellaisia.

Toki korruptio on suuri ongelma, niinkuin kaikissa Etelä-Amerikan maissa lienee. Esimerkiksi liikennerikkeen kohdalla virallinen sakko on jotain 500 000 peson luokkaa (parisensataa euroa). Poliisin saadessa lainrikkojan kiinni, hän painottaa sakon olevan suuri summa ja kysyy, mitä vastapuolella olisi tarjota ongelman ratkaisemiseksi. Yleensä 20 000 pesoa (n. 9 e) on hyvä ratkaisu, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Vankilaan en haluaisi joutua, etenkään paikalliseen. Maan tunnetuimman taiteilijan näkemys, kuva täältä.

Kolumbia on myös älytön. Kaikilla radiokanavilla ympäri maata soitetaan kansallislaulu klo 18. Siinäpä hyvä jekku suomalaisillekin radiokanaville, kun kaiuttimista alkaisi yhtäkkiä soida Maamme-laulu, ja epätoivoisista kanavanvaihtoyrityksistä ei olisi hyötyä, kun kaikki asemat soittaisivat samaa...

Toinen älyttömyys liittyy autoihin. Kolumbian hallitus on yrittänyt vähentää ruuhkia ja asettanut säädöksen, että tiettyä autoa saa käyttää vain tiettynä päivänä. Esimerkiksi Bogotássa kuukauden parittomina päivinä (ruuhkaisimpina aikoina eli suurimman osan päivästä) saa käyttää vain autoja, joiden rekisterikilven viimeinen numero on pariton, ja vastaavasti parillisina päivinä vain parillisia kilpiä. Mutta tietenkään asia ei käytännössä mene niin, että ihmiset ajaisivat sillä yhdellä omistamalla autollaan vain joka toinen päivä, vaan jos vain rahaa riittää ostetaan kaksi autoa - kilven viimeisen numeron saa ostaessa valita. Sääntö koskee myös takseja. Eikä siinä kaikki, vaan sääntö vaihtelee eri osissa Kolumbiaa, esimerkiksi jossain kaupungissa voi tiettyä autoa käyttää vain parina päivänä viikossa. On haaste lähteä useamman päivän automatkalle ympäri maata...

Kuvien autojen rekisterikilvissä pitäisi viimeisen numeron olla pariton, näkyykö?

Kolumbia on paljon kaikkea. Ja iskulauseensa mukaisesti "Colombia is passion" (?!). Turistimestojakin ollaan koluttu, mutta niistä lisää erikseen myöhemmin.

Hare Krishna en español

Etelä-Amerikan valloitus aloitettu, mahtavaa. Kolumbia on totisesti erilainen kuin mikään tähänastisista maista. Ihmiset ja talot ovat värikkäitä, Bogotássa voi päivässä kokea koko vuoden säätilat (miinus lumi ja pakkanen) ja paikalliset vaikuttavat olevan meistä yhtä ihmeissään kuin me heistä. Maanantai-illalla saavuttiin mestoille, ja seuraavana päivänä aloitettiin tutkaileminen ja pyörittiin Bogotán keskustassa. Suunnitelmana oli mennä ruuan kautta kultamuseoon, mutta sattuman kautta päädyttiinkin laulamaan mantroja sanskriitiksi.

Löysimme kasvisravintolan, jossa tarjottiin erinomaisen hyvää ja ravitsevaa vegesafkaa. Katselimme ympärillemme ravintolassa, paikalla oli tarjolla myös erilaisia kasvisruokakursseja, joogaa ja ekomatkoja lähikylään. Henkilökunta oli ystävällistä, ja ravintola loistava löytö paikallisen ruuan ollessa melkoisen lihaisaa ("vegetariano? quieres comer ensalada?"). Jälkiruuan tienoilla jotakuinkin meidänikäinen tarjoilija kertoi, että he ovat aloittamassa kohta päivittäisen Krishna-seremoniansa, ja pyysi meitä osallistumaan. Ainutkertaisen kuuloinen tarjous, ja tokihan siihen tartuttiin. Kultamuseo nyt olisi auki huomennakin.

Ja niin tuli aika. Menimme yläkertaan, jossa seinillä oli auringon haalistamia kuvia Krishnan eri muodoista. Otimme kengät pois ja asetuimme lattiatyynyille. Paikalla oli kymmenisen tyyppiä meidän lisäksemme, kaikki olivat iloisia ja ystävällisiä. Yksi vanhemmista miehistä soitti kitaraa ja alkoi hiljaa laulaa hare krishna-mantraa, johon osa kohta yhtyi. Kaikille jaettiin sanskriitinkielisiä mantratekstejä, kohta laulettaisiin yhdessä. Meille painotettiin, ettei valkoiselle konttoripaperille kopioituja pyhiä kirjoituksia saa laskea maahan, koska se olisi huono merkki jumalilta. New age- viboja ei voinut välttää...

Pikku-Krishna

Yksi miehistä nousi seisomaan ja alkoi puhua jotain espanjaksi, muut hihkaisivat "Jai!" puheelle. Yhtäkkiä tilan päädyssä oleva punakeltainen verho vetäistiin auki, ja ympäriltä kaikki heittäytyivät mahalleen maahan tai vähintään koskivat päällään lattiaa mutisten kiihkeästi itsekseen. Verhojen takaa paljastui vihreälle liinalle helmikorujen ja muiden koriste-esineiden keskelle korkeimmalle asetettu kimaltelevaan vaaleanpunaiseen puettu koristeellinen, lempeästi hymyilevä Krishnan kuva. Alettiin laulaa. Muutama ihminen löi yhteen pieniä lautasennäköisiä kilistimiä, aiemmin mainitsemani vanhempi mies johti laulua ja säesti kitaralla. Myöhemmin perulaiseksi paljastunut kokeneennäköinen pitkähiuksinen herra soitti huilua perinnevillapaidassaan eikä hymyillyt kertaakaan. Muiden laulaessa yksi mies leyhytteli viuhkannäköistä asiaa ja suitsukkeita Krishnan edessä.

Ilmassa oli hurmoshenkeä. Hieman alle kymmenvuotias tyttö tanssi kauniisti jumalankuvan edessä, osa lauloi silmät kiinni heiluen kuin transsissa. Sessiota oli mielenkiintoista seurata, ihmiset olivat aidosti ja täysillä mukana. Laulaminen jatkui ja jatkui, ja sen aikana kaikkien kohdalla kierrätettiin ensin tuli, jonka yltä näytti kuuluvan ikään kuin "kaapaista" kädellä ja koskea ensin otsaa, toistaa kaapaisu ja koskea tämän jälkeen sydäntä. Tulen jälkeen kiersi ruusu, jota kaikki haistoivat vuorollaan ja jonka yksi miehistä lopulta antoi hämmentyneelle minulle. Tämän jälkeen laulussa oli pieni tauko, vaihdettiin kitaristia ja laulunjohtajaa ja luettiin jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. "Jai!" toistui.

"In pictures, Krishna is usually seen standing with His eternal consort, Shrimati Radharani."

Verho vedettiin kiinni ja jatkettiin laulamista. Jokainen kävi vuorollaan uhraamassa kynttilän, niin myös me. Opastettuina kumarruimme ensin kynttiläpöydän eteen, jossa oli pienempi Krishnaa esittävä patsas, sen jälkeen "puhdistauduimme" eli heitimme ilmeisen pyhää vettä ensin oikealle kämmenelle, sitten vasemmalle, oikealla kädellä suuhun, uudestaan oikealle kämmenelle ja vielä päälaelle. Tämän jälkeen sytytimme jonkinlaiseen palavaan nesteeseen kastellun pumpulitikun, pyöritimme sitä krishna-patsaan pään, vartalon ja muiden osien ympärillä ja saimme esittää toiveen. Tikku jätettiin palamaan patsaan viereen.

Lopulta oli aika laulun tauota. Osa porukasta lähti, osa jäi kuuntelemaan vielä luentoa hindu-uskonnosta, mekin saimme käännöksen englanniksi. He kertoivat harjoittavansa bhakti-joogaa, joka on joogan lajeista heidän mukaansa "korkein" eikä liity mitenkään suomalaisten tuntemaan kuntosaleilla harrastettavaan lajiin. Bhakti-joogaan ja heidän uskontoonsa liittyy mm. kasvissyönti, absolutismi ja selibaatti; niillä pyritään Krishnan oppien mukaisesti tuntemaan hänet todella ja lopulta, jos oikein korkealle pääsee, hänen kaverikseen tai jopa vanhemmakseen. Tietoa tuli paljon, ja tiedettävää hidu-uskonnosta olisi vielä rutkasti enemmän. Meidät alunperin seremoniaan kutsunut poika esitteli itsensä Kalkiksi, nimi on lainattu Krishnan kahdenneltatoista olomuodolta. Kalki halusi kovin tietää, mitä pidimme ja ajattelimme siitä kaikesta, hän vaikutti hyvin innostuneelta asiastaan. Vastasimme totuudenmukaisesti pitäneemme näkemästämme ja sitä oli erittäin mielenkiintoista seurata, mutta hän olisi ilmeisesti odottanut vielä jotain voimakkaampaa herätystä.

Kalki

Lopuksi saimme syödäksemme vielä ravintolasta ylijäänyttä ruokaa, joka oli uhraus ja/tai lahja Krishnalle. Kiitimme kovasti kaikkia, ja ilo oli kuulemma myös heidän puolellaan. Sama rituaali toistuisi joka päivä, ja olisimme tervetulleita koska vaan uudestaan, vaikka jo huomenna? Lähdimme jo pimentyneessä illassa kohti hostellia pohtien näkemäämme ja kokemaamme. Kokemus oli ainutlaatuinen ja todella mielenkiintoinen ja opettavainen, mutta ehkä seuraavalla kerralla menisimme samaan ravintolaan vain syömään. Bogotálla olisi muutakin tarjottavaa.

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Aallonharjalla!

Tällä viikolla ollaan kyllä oltu niin trendikkäitä että. Tiistaina syötiin sushia niin kuin kunnon hipsterin kuuluu, keskiviikkona saatiin uusi leima katu-uskottavuuspassiin kun aloitettiin surffaaminen ja eilen korkkasimme tämänvuotisen Beajoulais Nouveaun. Ja ei vähäisimpänä, edellispäivänä tein reissun ensimmäisen ja mitä uskomattomimman asustelöydön. Alla kuva!

Ooh la laa! Ding ding ding!

Ja sitä sushia; kala on kalastettu samana aamuna lähirannalta jonkun paikallisen kalastajan omin kätösin. Ding ding!

No niin. Ja mitäs viikossa oikeasti tapahtuikaan. Maanantaina tultiin tänne St. Francoisiin, saatiin spontaani kyytitarjous ranskalaisneidolta, joka asuu Les Saintesilla ja tuli sattumalta meidän kanssa samalla veneellä takaisin pääsaarille. Sandra on töissä äitinsä turistikaupassa, ja oli aiemmin viikonloppuna ohimennen jutellut siellä Janin kanssa. Vanhassa vihreässä Peugeotissa sitten ajeltiin tänne itään, oli hauskaa (ja erinomaisen kätevää myös)! Illalla kotiuduttiin hostellille (Sunset Suf Camp), ja nimiä ja uusia tyyppejä tulvi yli muistini laitojen. Hyviä ja vähemmän hyviä keskusteluja ollut, virkistävää.

Ja surffaaminen! Se se vasta virkistävää onkin. Mikään ei piristä niin kuin suolavesi silmissä ja kaikissa kehononteloissa. Mut kun saa aallon kiinni ja pääsee ehkä jopa huterin jaloin seisomaan... Meri on aivan käsittämättömän hieno, ja voimakkuudessaan myös pelottava elementti. Jo pieneen aaltoon kaatuminen saa aikaan melkoisen kieputuksen pinnan alla, mutta uimaritaustalla se on melkein jopa hauskaa kun on niin sujut veden kanssa... Toisella kerralla perjantaina jouduttiin odottelemaan aika paljon hyviä aaltoja, ja siinä oli hyvin aikaa seurata merta ja sen liikkeitä, haastavaa oli. Täytyypi tällä matkalla tarkkailla merta aina kun siihen on mahdollisuus, niin musta tulee vielä joku päivä mestari. Ja surffausta aion ehdottomasti puuhata vielä jatkossakin.

Rantaelämää Les Saintesilla.

Guadeloupe on ollut mukava tuttavuus, mutta oma kulttuuri on täällä jäänyt aika pitkälti valloittajien jalkoihin, ja ennemminkin ihmiset vaikuttavat tulevan tänne ranta- tai aktiivilomalle kuin tutustumaan erilaiseen kansaan ja meininkiin. Siksi onkin jo kova hinku etelään, Kolumbia ensimmäisenä listalla. Bogotáan lennämme maanantaina, kieli vaihtuu espanjaan ja rahat siirtyvät visumpaan talteen. Fuego!

Kakkaa jalkapohjassa ja muita tuntemuksia

Eilen jätettiin Guadeloupen länsirannikko ja vaihdettiin paikkaa etelämmäksi Les Saintes-nimisille pienemmille "paratiisisaarille", joilla on vain puolisentoista tuhatta asukasta - ja vähintään saman verran vuohia ja kanoja. Les Saintesiin kuuluu yhteensä viisi saarta, joista kaksi isompaa. Ollaan majoituttu niistä matalammalle ja asutetummalle (Terre-de-Haut). Haahuiltiin tänään ympäri saarta ja nähtiin paljon em. kotieläimiä, pieniä liskoja ja iguaanejakin! Pusikossa asustavien vipeltäjien jäljiltä joka paikassa on paljon kaikenkokoisia ja -näköisiä jätöspipanoita, ja ihastuksekseni ollessani tänään ulkoiluttamassa kengistä vapautuneita varpaitani paratiisihiekkarannalla palmujen seassa astuin ns. miinaan. Taisi olla kanankakkaa.

Guadeloupella on kyllä kerrassaan kaunista. Alkuviikosta kiivettiin tulivuorelle, La Soufriére, 1467 metrin korkeuteen, käytiin katsomassa vesiputouksia (Chutes du Carbet) ja melottiin mangrovemetsikössä. Lisäksi tosiaan sukellettiin hylkyyn ja nähtiin parimetrinen mureena, joka siellä asustelee. Luontoa riittää ihasteltavaksi, pieniä liskoja ja sammakoita pyörii jaloissa tuon tuosta, ja aurinko on paahtanut jotakuinkin joka päivä. Merivesi on ihanaisen lämmintä, ja iltaisinkin tarkenee lyhythihaisessa paidassa, vaikka on pilkkopimeää. Päivisin voi vaan olla ja taivastella elämän ihmeellisyyttä.

Tässä sitä ihmetellään.

Mutta jotain silti tuntuu puuttuvan: ihmiset. Hiuksenhieno koti-ikävä on päässyt iskemään, kun on kuullut juttuja kaikista Suomen meiningeistä ja harmitellut, ettei ole itse voinut olla mukana... Osittain ikävään liittynee myös se, ettei olla juurikaan päästy muodostamaan uusia kontakteja tällä reissulla, ja itse alan kaivata jotain muutakin maisemien ihastelun ohelle. Varsinaisesti tutustumistilaisuuksia ei ole edes ollut; Euroopassa oltiin koko ajan jatkamassa seuraavaan kohteeseen, ja rahtilaiva oli ihan omanlaisensa maailma, jossa miehistö on kuitenkin joka päivä töissä. Guadeloupella aikaa tutustumiseen olisi kyllä ollut, mutta reissaajakulttuuri täältä puuttuu lähes kokonaan, ja (varakkaammat ranskalais-)turistit majoittuvat lähinnä omissa oloissaan. Paikallisista suuri osa on melko varautuneen ja nihkeän oloisia, ja se pienempikään osa ei puhu juuri sanaakaan englantia.

No, ensi viikolla muutetaan taas ja mennään enemmän turistialueille itään, ja majoitutaan lisäksi saaren ainoaksi "backpacker hostel"iksi itseään tituleeraavaan surffimestaan. Siihen asti voi fiilata löhöilyä ja tsillausta täysillä - kyllä niissä palmurannoissa vielä riittää ihasteltavaa. Makupaloiksi vähän kuvia:

La plage de Malendure

Kiivettiin tulivuorelle näin.

Ja se tulivuori toimii! On purkautunut viimeksi vuonna 1976, rikkikaasuja päästiin haistelemaan. Kraateri ei näyttänyt samalta kun sarjakuvissa.

Minä pieni, puu iso.

Melomistouhuja.

Ja loppuun välttämätön kateudenaiheuttaja auringonlaskukuva rannalta. Näissä tunnelmissa lähdettiin sukeltamaan pimeään.

Mustekalan puutarhassa

Viikon verran chillailua takana; päivät valuvat riippumatossa lukien ja iltaisin täytyy hieman aktivoitua ja laittaa ruokaa ja mahdollisesti käydä jossain välissä kaupassa - ei liian raskasta... Lököilyn ohella ollaan käyty viime päivinä sukeltelemassa Jacques Cousteau Marine Parkissa. Viime kerrasta alkoi olla parisen vuotta, ja alkuun oli laitteiden ja muiden kanssa vähän kankeaa, mutta eilen kolmannella sukelluksella alkoi homma rullata ja päästiin täysillä mukaan pinnanalaisen maailman rytmiin.

Torstaina aloitettiin tosiaan urakointi ja oltiin ensin päivällä suunnistussukelluksella; ihmeteltiin koralleja ja kaloja 20 metrissä ja totuteltiin vedenalaiseen olemiseen. Illalla päästiin toiselle sukellukselle pimeään, se oli maagista! Taskulampun valossa nähtiin kilpikonna, nukkuvia kaloja, rapuja ja hummereita (ne on ISOJA!) öisillä retkillään, ja pohjasta 12m syvyydestä löytyi Jacques Cousteaun patsas, jonka päätä taputtamalla saa kuulemma sukellusonnea - check. Pinnalla vastassa oli tähtitaivas, kevyt sukelluksenjälkeinen kylmyys ja pimeydestä huolimatta ilmassa leyhyi lämmin tuuli.

Perjantaina meillä oli Oskarin kanssa välipäivä merestä, ja eilen päästiin ns. deep divelle 30 metriin. Syvemmällä on luonnollisesti tummempaa, ja värit muuttuvat punaviherpainotteisiksi. Kalabongauksista siistein oli leijonakala, ja fiilis oli kaiken kaikkiaan huippu. Ehkä paras sukellus, jonka oon koskaan tehnyt.

Tänään mennään taas, ja huomenna ois spesialiteettina hylky viimeisenä tän erän sukelluksista ja AOWD-kurssista. Ensi viikolla lähdetään vedenalaisen maailman jälkeen valloittamaan tulivuorta ja vesiputouksia, niistä lisää myöhemmin!