Perun terveydenhuollosta

Huanchacossa vierähti viikko nopeasti, kun onnistuin saamaan jonkun vatsapöpön ja nostattamaan kuumeen päiväksi. Alla oli mukavasti menossa jo toinen antibioottikuuri potentiaaliseen amebiaasiin, joten kolme-neljä päivää meni mukavasti levätessä ja pohtien, onko ruokahaluttomuuden ja jatkuvan kuvotuksen taustalla antibioottikuuri vai pari päivää sitten napattu kuumevatsatauti. Nyt mennään jo huimasti paremmalla puolella, ensimmäiset kokonaiset ateriat syöty eikä muitakaan oireita enää juuri ole.

Sinänsä ollaan onneksi päästy vähällä, ettei paikalliseen sairaalaan ole tarvinnut mennä. Terveysportti toimii ulkomaillakin, ja apteekista saa jotakuinkin kaikkea ilman reseptiä (paitsi e-pillereitä, sic!). Eilen aamulla saavuttiin Huaraziin vuoristoon, ja aamupalalla törmättiin sattumalta viimeistä vuotta lääkiksessä opiskelevaan saksalaistyttöön, joka on Trujillossa neljän kuukauden kirurgian harjoittelussa. Perulaisten sairaalatarinoiden jälkeen tuli todella sellainen olo, ettei täällä välttämättä sairaalaan haluaisi, potilaana tai lääkärinäkään...

Esimerkiksi. Mikäli tarvitsee päivystyksellistä sairaanhoitoa, ei hoitoa saa ennen kuin on käynyt itse apteekissa ostamassa kaikki hoitoon tarvittavat tarvikkeet. Sairaaloissa ei ole valmiina muuta kuin (hyvällä tuurilla) pinsetit, joten ompelutarvikkeet, haavataitokset, kipulääkkeet, puudutusaineet, kanyylit, neulat, kaiken joutuu potilas itse käymään ostamassa apteekista ennen kuin vastaanotolle pääsee. Toki omaisetkin voivat olla avuksi, jos niitä on; muutoin mennään verta vuotavana tai korkeassa kuumeessa ihan ensimmäisenä apteekkiin.

Miten sitten potilas voi tietää, mitä apteekista kuuluu ostaa? Sitä varten on lääketieteen kandidaatit. Lääkisopiskelijat työskentelevät kuulemma viimeisenä opiskeluvuotenaan 12 tuntia päivässä, 365 päivää vuodessa ja lisäksi yhden yön viikossa kaiken tuon päälle. Kandit kirjoittelevat juurikin noita ohjelappuja, joiden kanssa potilaat menevät apteekkiin. Lisäksi kandien hommana on tehdä perinpohjaisia anamneeseja syntymähetkestä lähtien, oli vaiva sitten appendisiitti tai ihoinfektio.

Työmäärä on todella huima, mutta joskus on ollut toisinkin. Perun presidentin tytär on opiskellut lääketiedettä, ja ennen hänen viimeistä opiskeluvuottaan tehtiin lakiin muutos: työaika väheni n. puoleen, ja vapaapäiviäkin sai ilmeisesti pitää. Työaikojen vähentämisen vaikutuksista en sen enempää tiedä, mutta joka tapauksessa vanhaan uuvuttavaan systeemiin palattiin vain vähän sen jälkeen kun presidentin tytär valmistui... Eipä kiinnostanut presidenttiä enää kandien olot.

Tapaamamme saksalaistyttö (jonka kertomaa nämä tarinat siis ovat) on itse tutustumassa kirurgiaan, jossa kuulemma viimeisen vuoden lääkisopiskelijat tekevät itsenäisesti umpisuolenpoistoja ja muita pieniä operaatioita. Kandien tietämys ei ilmeisesti viimeisen vuoden harjoitteluun tullessa ole kovinkaan hyvä, mutta tekemällä oppii... Hygieniataso on kaikkialla sairaalassa onneton, kirurgialla kädet pestään vedellä ja saippualla, jos sellainen on saatavilla. Käsidesiä ei näy missään, ja kuulemma esim. hoitajien vessassa ei ole edes sitä saippuaa. Operaatiot tehdään niin steriilisti kuin mahdollista, mutta jos joku nyt sattuu koskemaan väärään paikkaan steriileillä hanskoilla, niin ei se mitään. Niinkuin varmaan arvaatte, infektioita on paljon, ja siksipä kaikki potilaat saavat aina vaivaan kuin vaivaan antibioottia, varmuudeksi. Kiinnostaisipa tietää jotain tutkimustuloksia paikallisesta resistenssitilanteesta...

Sinänsä lääkärit tienaavat kohtalaisen hyvin (3000 solea/kk, n. 880 euroa) verrattuna perulaisten keskiansioihin (n. 1300 solea nopeasti googlettamalla). Sairaalojen resurssit ovat kuitenkin, ainakin kunnallisella tasolla, onnettomat. Yhden tarinan kuulin Huanchacossa, kun suomalaisnainen oli mennyt umpisuolentulehduksen takia kunnalliseen sairaalaan. Siellä oli tutkittu ja todettu tilanteen vaativan leikkausta, mutta kehoitettu hakeutumaan sairaana keskellä yötä yksityiselle leikkaukseen, koska he eivät sitä tulisi rahanpuutteen takia tekemään. Yksityisellä sen sijaan yritetään etenkin länsimaalaisilta nyhtää mahdollisimman paljon rahaa; tehdään ylimääräisiä tutkimuksia, pidetään sairaalahoidossa tarpeettomasti ja määrätään lääkkeitä, joista ei ole hyötyä.

Kaikenkaikkiaan kuultujen tarinoiden perusteella voi vaan toivoa, ettei mitään vakavampia sairastumisia tule eteen. Samalla voi olla hyvin kiitollinen omasta koulutuksestaan ja tulla siihen tulokseen, että toimii se suomalainen terveydenhuolto kaikista vioistaan ja ongelmistaan huolimatta todella hyvin.