Kauneuden takia kannattaa kärsiä

Huaraz on suomalaiseen korvaan huvittava nimi. Päädyttiin jatkamaan matkaa sinne Huanchacosta vähän vahingossa, kun matkaoppaasta luettiin siellä olevan kaunis Huascaranin luonnonpuisto, ja lähistöllä tavataan endeemistä Puya raimondii-kasvia, joka voi saavuttaa jopa 10 metrin korkeuden sadan vuoden elinaikanaan, kukkii kertaalleen ja kuolee. Hyvien mainostusten perässä päätettiin siis tehdä koukkaus vuoristoon ennen Etelä-Perua.

Paikan päällä päästiin taas kokemaan ohuen ilmanalan vaikutukset, pari päivää meni hengästyessä ja syödessä. Huarazissa ei nimittäin hirveästi tuntunut olevan tekemistä luonnossa samoilun ohella, ja ensimmäiset päivät piti akklimatisoitua ennen vuorille lähtöä. Suosituin alueen aktiviteetti vaikutti olevan kuulopuheiden ja internetin ihmeellisen maailman perusteella Santa Cruzin neljän päivän vaellus, johon meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Onneksi löydettiin myös paljon kehuja saanut päiväretki Lake 69:lle (jonka nimi sopii hyvin huvittavat paikannimet-teemaan).

Ja huhhuh mikä päiväretki olikaan! En ehkä koskaan ole tehnyt mitään raskaampaa. Mt. Kenyalle kiivettiin kolmisen vuotta sitten 4985 metriin, viimeisen kilometrin nousun aikana kyllä oksetti välittömästi jos yritti mennä edes normaalia kävelyvauhtia, mutta muutoin olo oli ihan kohtalaisen hyvä. Nyt sen sijaan uupumus oli valtaisa, jokaisen askeleen ylämäkeen sai taistella puolikkaan jalkateränmitan kerrallaan, lihaksissa ei kerta kaikkiaan ollut voimaa ja parinkymmenen sentin korkuisen askelman jälkeen oli välttämätöntä pysähtyä haukkomaan henkeä. Taustalla vaikutti varmasti korkeuden lisäksi se, että viikkoa aiemmin pelkästään lähiravintolaan kävely uuvutti täysin sairastelun jälkeen. Mutta jalkaa toisen eteen eikä luovuteta, ja niin päästiin puuskuttaen perille.

Askel... Toinen... Ouh.

En ehkä koskaan unohda sitä näkyä, joka aukesi viimeisen ylämäen jälkeen. Edessä polku keskellä kivikkoa, polun päässä häämötti turkoosinsininen vesi, ympärillä lumihuippuisia vuoria ja jäätiköltä viuhui vuorenrinnettä alas kymmeniä pieniä vesivanoja. Viimeiset metrit askel oli kevyempi kuin missään vaiheessa kolme tuntia kestäneen kävelyn aikana. Lopulta järvimaisema aukeni edessä kokonaisuudessaan; yksi epätodellisimpia ja kauneimpia maisemia, joita oon koskaan nähnyt. Vesi oli sellaisen sinistä, jota aiemmin olen luullut kuvissa muokatuksi. Jäätikkö paukkui ja rätisi jossain yläpuolellamme jylhien vuorten rinteillä. Ei haitannut enää hengästyminen tai uupumus, 4600 metrin korkeus oli sitä paitsi nyt saavutettu ja loppumatka olisikin takaisin alamäkeä.

Todellisuus oli vielä paljon päräyttävämpi.

Järven rannalla söimme eväät ja paistattelimme päivää. Perussa on nyt sadekausi, mutta meillä kävi uskomaton tuuri ja lähes koko päivän paistoi aurinko. Alaspäin taival oli huomattavasti kivuttomampi, mutta hitaasti mentiin edelleen.

Alaspäin menossa.

Alun perin olin itse Huarazissa kaikkein kiinnostunein niistä satavuotisista kymmenmetrisistä ihmekasveista, mutta ne jäivät väliin aikataulun takia. Eikä tämän vaelluksen jälkeen haitannut yhtään. Jos joskus satutte Huaraziin, menkää Lake 69:lle! Järven ohella koko päiväretki on upeissa vuoristomaisemissa alkaen 3900 metrin vihreästä lehmien täyttämästä laaksosta ylös kivikkoista rinnettä kohti lumihuippuja. Eikä vaellus ole oikeasti fyysisestikään niin vaativa kuin mulle henkilökohtaisesti tuolloin oli toipilaana ja ohuesta ilmasta kärsien (muistakaa akklimatisaatio!). Ehdottomasti suosittelen.

(Ja niin, järven nimi tulee loogisesti siitä, että alueen kaikki järvet on persoonattomasti numeroitu järjestyksessä. Mutta kuulemma maailmassa ei ole yhtään toista Lake 69- nimistä järveä.)